Englanti/USA 2002. Ohjaus: Danny Boyle. Käsikirjoitus: Alex Garland. Tuotanto: Andrew MacDonald ja Greg Caplan. Kuvaus: Anthony Dod Mantle. Leikkaus: Chris Gill. Pääosissa: Cillian Murphy, Naomie Harris, Megan Burns, Brendan Gleeson, Christopher Eccleston, Alex Palmer. Kesto: 112 min.
Danny Boyle teki räjähtävän läpimurron huumemaailmaan sukeltaneella komediallaan Trainspotting (1996), mutta ei ole sittemmin yltänyt lähellekään sen persoonallista energiaa. Epätavallista elämää (1997) oli veltto komedia ja The Beach (2000) tympeän pompöösi viidakkoseikkailu. 28 päivää myöhemmin hyppää keskelle karmeaa scifi-painajaista, tappavan viruksen saastuttamaan maailmaan. Vauhtia ja vapinaa tässä piisaa yllin kyllin, vaan ei riittävästi paikkaamaan leffan sisäistä onttoutta.
Brittiläisestä tutkimusyksiköstä vapautuu eläinaktivistien hyökkäyksen johdosta virus, joka saattaa kantajansa pysyvään raivotilaan. Virus on mahdotonta eristää ja se leviää hetkessä maailmanlaajuisesti. 28 päivää myöhemmin Jim (Cillian Murphy), ihmeen kautta taudilta säästynyt nuorimies, herää lontoolaisessa sairaalassa havaitakseen kaupungin tyhjentyneen ihmisistä.
Jim tutustuu kovapintaiseen mustaan naiseen Selenaan (Naomie Harris) ja pieneen joukkoon muita tautisilta piiloutuneita selviytyneitä. Yhdessä Frankin (Brendan Gleeson) ja hänen teini-ikäisen tyttärensä Hannahin (Megan Burns) kanssa he suuntaavat kohti kaupunkia, josta kuuluu armeijatukikohdan radioviesti. Majuri Westin (Christopher Eccleston) johtamassa linnakkeessa onkin sitten piru irti: puutteen ja eristyneisyyden stressaamat sotilaat ovat muuttuneet eläimellisiksi pedoiksi, joille vaikkapa naisen ruumis on pelkkä väline maailman uudelleenkansoittamiseen. Tässä ympäristössä virus ei olekaan ihmiselle pahin uhka, vaan toinen ihminen.
Ihan mielenkiintoinen asetelma on siis kyseessä: kunnianhimoisesti leffa koettaa tarkastella inhimillisiä lainalaisuuksia ja moraalia suljetuissa ääriolosuhteissa (mikä oli myös The Beachin teemana). Miten toimivat heikoimmat ja vahvimmat lenkit, kuka on kenellekin susi? Mikä pitää ihmistä hengissä pitempään, fyysinen ravinto vai kenties rakkaus? Jälkimmäistä lääkettä kokeilevat Jim ja Selena kukkaan puhkeavassa romanssissaan, joka maistuu varsin päälle liimatulta.
28 päivää myöhemmin on visuaalisesti hengästyttävä ralli täynnä erikoisia värimäärittelyjä, silmille hyppiviä kauhukuvia ja hyytäviä tulevaisuuden maisemia. Varsinkin alun autioitunut Lontoo on vaikuttavaa katseltavaa: hämmentynyt päähenkilö vaeltaa yksin aamun harmaudessa pitkin suurkaupungin typötyhjiä katuja ja siltoja. Mutta visio on myös epälooginen: jos virus ja sen levittäjät ovat tappaneet salamannopeasti miljoonittain ihmisiä, missä ovat kaikki ruumiit? Entä miksi silmittömästi riehuvat raivotautiset eivät tapa toisiaan?
Logiikka ei ole ainoa mikä jännäristä puuttuu. Hyvistä päämääristään huolimatta se muuttuu loppua kohden kaavamaiseksi ja pitkästyttäväksi tieteispuuroksi. Tasaiseen tahtiin tapahtuvasta säikyttelystä tulee itsetarkoitus: kuolaavat tautiset alkavat kyllästyttää ja kauhuefekteiltä kuluu teho. Varsin kornilta tuntuu asetelma, jossa ainoat eloonjääneet naiset meikataan ja puetaan parhaimpiinsa rattoisaa joukkoraiskausta varten ja rohkean pelastajaprinssin tultua väliin noet pyyhitään kasvoista ja kävellään hymyillen uuteen auringonnousuun. Niityillä juoksentelevat villihevoset korostavat luonnon ihmeellistä kauneutta.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: FS Film