Osmo Savolainen sai kuusi vuotta sitten yllättäen aivoverenvuodon. Terve vajaa kuusikymppinen mies joutui kahdeksaksi päiväksi hengityskoneeseen. Osmo virkosi hengenlähdön rajamailta ja päätti huonoja ennusteita uhmaten, että jonain päivänä hän kävelee taas.
Osmo Savolainen oli viettänyt iltaa ystävien parissa pääsiäisenä vuonna 2003. Hän heräsi aamulla mennäkseen vessaan. Hyväkuntoinen mies kampesi istumaan sängyn reunalle ja huomasi, ettei kaikki ole kohdallaan.
− Vasen käteni tuntui paloletkulta. Se roikkui olkapääni jatkeena tunnottomana. Mietin, että käsi oli luultavasti puutunut yön aikana, Osmo muistelee.
Yllätys oli suuri, kun Osmo yritti nousta seisomaan. Vasen jalka petti alta. Hän kaatui lattialle.
− Olin hämmentynyt, mutta älysin toimia nopeasti. Herätin vaimoni ja pyysin häntä soittamaan ambulanssin. Oudoista oireista huolimatta jaksoin vitsailla normaaliin tapaan. Pyysin vaimoa sanomaan ensiavun pojille, etteivät saavu pillit soiden. Oli pyhä, enkä halunnut naapurien heräävän, Osmo kertaa dramaattisia hetkiä.
Pian paikalle kurvasi kaksi ensiapuhoitajaa sekä lääkäri. Lääkäri tutki Osmon ja alkoi epäillä aivoverenvuotoa. Osmo kärrättiin välittömästi Meilahden sairaalaan aivokuvauksiin.
− En ollut varsinaisesti peloissani. Tunsin pikemminkin oloni hölmöksi. Jalkaani sattui, ja minua heikotti.
Toipuminen näytti epätodennäköiseltä
Osmon oireet varmistuivat sairaalassa aivoverenvuodoksi. Potilas häilyi tajunnan rajamailla. Lopulta kaikki pimeni. Osmo lakkasi hengittämästä.
− Makasin hengityskoneessa vintti pimeänä. Verenvuoto oli tapahtunut syvällä aivoissa. Lääkärit olivat varmoja, että kuolen, Osmo kertaa kuulemaansa.
Lääkäreiden mukaan leikkaus oli liian suuri riski. Vaimoa kehotettiin varautumaan pahimpaan.
Kahdeksan päivää kohtauksen jälkeen tapahtui ihme. Osmo alkoi nähdä positiivia unia. Vähitellen tietoisuus alkoi piirtyä hengityskoneessa makaavan miehen eteen.
− Ensimmäinen selkeä muistikuvani oli se, että kurkkuuni sattui. Sitten näin vaimoni silmät. En meinannut tajuta, että olin elossa.
Huumori siivitti pitkää kuntoutumista
Kuva/Tero Rauhala
Osmo selvisi kohtauksesta, mutta toipuminen osoittautui pitkäksi tieksi. Hän vietti puoli vuotta sairaalassa ja kuntoutuskeskuksissa. Lääkärit varoittivat, ettei Osmo tulisi välttämättä enää koskaan kävelemään.
− Siitähän minä sisuunnuin! Minua eivät lääkärit komentele, minähän kävelen, Osmo uhosi.
Osmon humoristinen asenne elämään muodostui ratkaisevaksi hänen toipumisessaan. Aluksi halvaantunut jalka laahautui perässä kuin rätti. Osmo teki sitkeästi harjoituksia ja kannusti myös muita kuntoutujia.
Pian Osmo tunnettiin henkilökunnan ja muiden potilaiden keskuudessa varsinaisena vitsiniekkana. Sängyssä makaaminen ei tullut aktiiviselle miehelle kysymykseen. Hän yritti huijata lupaa kotilomalle jo siinä vaiheessa, kun visiitille ei ollut vielä mitään asiaa. Osmo alkoi myös tehdä hauskoja jekkuja.
− Piilotin erään huonetoverini kengät ja väitin hänelle myyneeni ne yöhoitajalle kympillä. Terapia-altaassa heittäydyin kellumaan ja leikin kuollutta. Siinä vaiheessa sain kyllä jo ohjaajilta huutia, Osmo naureskelee.
Kova työ vei lopulta Osmon siihen pisteeseen, että kaksi kuukautta kohtauksen jälkeen hän otti ensimmäiset haparoivat askeleensa tukea vasten.
− Voi jukra, minusta voi sittenkin vielä tulla kävelevä ihminen, Osmo julisti voitonriemuisena.
Elämä jatkuu vammoista huolimatta
Kuusi vuotta aivoverenvuodon jälkeen Osmo pystyy kävelemään kepin kanssa maksimissaan 15 metriä. Vasen käsi on yhä lähes tunnoton. Liikkumisessa Osmo käyttää apunaan pyörätuolia.
− Herätän ympäristössä hilpeyttä, sillä joudun lykkimään tuolia eteenpäin selkä edellä, Osmo kertoo hyväntuulisesti.
Osmon tila säilyy luultavasti jatkossakin nykyisellään. Hän on joutunut luopumaan muun muassa lempiharrastuksestaan ruoanlaitosta. Onneksi vaimo on mestari keittiössä. Kohtauksen mukanaan tuomat rajoitukset eivät ole lannistaneet positiivista miestä.
− Pidän älyä ja havaintokykyä yllä pelaamalla Texas hold'emia, lukemalla, puhumalla puhelimessa sekä katsomalla televisiosta luonto-ohjelmia.
Kuntoutuksen päätyttyä raskaimmaksi asiaksi muodostui nukkumaanmeno. Missä kunnossa herään aamulla, Osmo pohti, eikä meinannut nukahtaa. Nyt mieli on rauhallinen.
− Olen vähän fatalisti. Lähtö tulee kun tulee. Asioita voi tehdä uudella tavalla. Ei saa jymähtää paikoilleen!
Studio55/Jenni Kokkonen
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55 etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme Studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä sähköpostia osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.