Hongkong, 1988. Ohjaus ja käsikirjoitus: Wong Kar-wai. Kuvaus: Andrew Lau. Leikkaus: Kei Kit-Wai, Peter Cheung. Tuotanto: Rover Tang. Pääosissa: Andy Lau, Maggie Cheung, Jacky Cheung. Kesto: 98 min. Levittäjä: Cinema Mondo.
Minulle tämän päivän todelliset auteurit, suuret visionäärit, ovat espanjalainen Pedro Almodovar ja hongkonglainen Wong Kar-wai. Löysin jälkimmäisen vasta nähtyäni järisyttävän aistillisen ja tyylikkään In the Mood for Loven. 2046 –elokuvan jälkeen olinkin sitten ihastuksesta mykkänä.
As Tears Go By tuntuisi rehellisyyden nimissä luultavasti vain hieman liikaa yrittävältä, brutaalisti väkivaltaa roiskivalta nuoren vihaisen miehen tekeleeltä, ellei se sattuisi olemaan ihailemani mestarin esikoisohjaus. Se on kiehtova nimenomaan (ja lähes ainoastaan) ohjaajansa vuoksi, sillä se antaa vihjeitä suuren estetiikan synnystä. Martin Scorsesen Sudenpesän hongkonglaisversio on tarinaltaan korni, kuten aasialaiset gangsterielokuvat useimmiten. Siinä puhutaan veljeydestä, kunniasta ja rakkaudesta. Kiinnostavinta tässä tapauksessa on rakkaus, koska tekijänä on vielä uinuva mutta nyttemmin suurena romantikkona ja modernin melodraaman mestarina tunnettu Wong Kar-wai.
As Tears Go By –elokuvassa Maggie Cheungin näyttelemä vaatimaton ja hiljainen maalaisserkku tulee Kowloonin kaupunkiin lääkäriin ja asettuu muutamaksi päiväksi pikkurikoksia puuhailevan serkkunsa (Andy Lau) luokse. Serkun visiitti jättää elämässään suuntaa etsivän gangsterin rintaan kaihertavan ikävän. Serkusten romanssin on heti mitä ilmeisimmin tuhoon tuomittu. Suhteen kehittymistä hidastavat gangstereiden veriset yhteenotot ja Andy Laun roolihenkilön yritykset suojella itsetuhoisen kiivasta veljeään. Mutta kaiken mäiskimisen keskelläkin rakkaus on todempaa ja suurempaa kuin Hollywood-lässyttelyt.
Suurenmoisista ääniraidoistaan tunnetun ohjaajan musiikkivalinnat heittelevät tässä esikoistyössä vavahduttavasta kerrassaan kaameaan. Jännittävästi rajatut hiljaiset kuvat kertovat pyrkimyksistä, joita ohjaajalla ei vielä 18 vuotta sitten ollut tilaisuutta toteuttaa.
Tarinassa liikutaan suttuisilla kujilla, metroasemien liepeillä ja räkäisissä kuppiloissa, joissa loisteputkilamppujen valo on ruman raakaa. Katsojien iloksi Wong Kar-wai on jo ajat sitten voinut kääntää selkänsä aasialaisen elokuvan kestävimmälle vientituotteelle, väkivaltaa ja luoteja syöksevälle taisteluelokuvalle. Jo esikoinen antaa esimakua siitä, mihin suuntaan ohjaaja halusi visioitaan kuljettaa.
Teksti: Minna Karila