Atlantis - kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire)

Tänä vuonna, samana vuonna kun Walt Disneyn syntymästä on tullut kuluneeksi 100 vuotta, Disney-yhtiön 40. animaatio Atlantis on markkinoilla. Elokuvan ensimmäiset viisi minuuttia antaa aiheen pelätä, että nyt olisi auttamattomasti annettu periksi videopelien vaikutuksille ja luisuttu totaalisen suoraan toimintaan. Melskeisen intron jälkeen tulee huojennus: palataan rauhallisesti 1900-luvun alkuun, jolloin yliopiston nörtti talonmies Milo virittelee huoltotöidensä ohessa erinäisiä teorioita ja suunnitelmia kadonneen Atlantiksen löytämiseksi. Poltteen aiheeseen hän on perinyt edesmenneeltä tiedemies-isoisältään. Kun isoisän jäljiltä löytyy kirja, jossa on vihjeitä Atlantiksen sijainnista, ja kun outo miljardööri tarjoutuu vielä tutkimusmatkan maksajaksi, sekalaisen retkikunnan seikkailu voi alkaa.

Atlantis on sekoitus uutta ja vanhaa, visuaalista iloa ja vauhtiseikkailuja Jules Vernen ja Indiana Jonesin hengessä. Atlantis yhdistää hektisiä kamppailuja ja menneen ajan idylliä. Piirroshahmot näyttävät 1960-luvun animaatiosankareilta, vaikka heidän toimintatapansa ovatkin tätä päivää. Aggressiivinen uho, joka leimaa lukuisia selviytymiskamppailuja ja kiihkeitä takaa-ajoja, on tarinan kannalta tarpeeton. Vaikka älyllisen näppäryyden merkitystä muistetaankin välillä painottaa, myös hintelään lukutoukkaan Miloon on sisäänrakennettu sinnikäs taisteluvietti, joka vaaran uhatessa puskee esiin. Disney hallitsee tunnelmoinnin ja eksoottisten maisemien maalaamisen, mutta hukkaa välillä nämä taidot kovan vauhdin alle.

Toimintaa ei perinteisen animaatiokaavan mukaan katkaista laulunumeroilla; eikä elokuvassa ole ainoatakaan hittikappaletta. Elokuvan ääniraita onkin kuin suoraan tyypillisestä Hollywood-toimintapläjäyksestä kaikkine jännitystä alleviivaavine kliseineen. Tarinan henkilöihin, edes päähenkilöön, ei synny ihmeempiä tunnesiteitä. Tämä ei kuitenkaan haittaa, jos elokuvaan osaa suhtautua puhtaana viihteellisenä seikkailuna. Tapahtumien miljööt tarjoavat itsessään eksotiikkaa ja tarina mystiikkaa. Mystinen puoli kietoutuu Atlantiksen salaperäiseen voimanlähteeseen, joka personoituu valtakunnan hehkeään prinsessa Kidaan. Atlantiksessa on heivattu pois Disney-tarinoille luonteenomaiset herttaiset eläimet ja vähennetty myös vitsien ja sutkautusten määrää.

Yleensä Disneyn tarinoissa jalous, nöyryys ja epäitsekkyys palkitaan lopussa - eikä Atlantis tee tässä poikkeusta. Lastenelokuvissahan tulee olla myös sanoma. Atlantiksen moraalinen viesti varoittaa kulttuurisen imperialismin ja käsistä ryöstäytyvän kapitalismin aiheuttamista tuhoista, asioista, joista on ironisesti syytetty Disney-yhtiötä itseään. Atlantis toimii sulavasti etenevänä seikkailuna ja tarjoaa silmäniloa vaikkei siitä olekaan animaatioklassikoksi.

Teksti: Minna Karila
Kuva: Buena Vista