Beach (The Beach)

Hienoista ja uskalletuista, 90-luvun parhaimmistoon kuuluvista elokuvista Shallow Grave, Trainspotting ja Life Less Ordinary vastuussa oleva brittitrio ohjaaja Danny Boyle, käsikirjoittaja John Hodge ja tuottaja Andrew MacDonald ovat siirtäneet valkokankaalle maanmiehensä Alex Garlandin menestyksekkään matkailijakirjan The Beach. Onnetonta on, että kolmikko on joutunut niin monien edeltäjiensä tapaan taipumaan Hollywoodin taalavainioilla; elokuva on sokeroitua maisemakuvausta, jossa aineksista huokuva satiiri ja sosiaaliset särmät ovat uponneet Leonardo DiCaprion takana väikkyvään siniseen laguuniin.

Leffa kertoo seikkailumatkailija Richardista (DiCaprio), joka hemmoilee Thaimaassa etsien nuoruuden innolla uutta ja mielenkiintoista, jotain mitä turistit eivät ole saastuttaneet. Hän saa käsiinsä kartan hulluuntuneelta Daffylta (Carlyle), joka pian ottaa itsensä hengiltä. Kartalla komeilee paratiisisaari, jota asuttaa Richardin kanssa samalla tavalla ajattelevien heimoveljien kommuuni. Matkaan lähdetään ranskalaispariskunnan, Francoise (Ledoyen) ja Ètienne (Canet) keralla. Saari löytyy, flaksi käy, mutta ei aikaakaan kun paratiisiin luikertelee hai.

Leffan ainekset ovat mainiot. Richardin monologin säestyksellä uppoudumme nuoren matkalaisen elämänfilosofiaan ja markkinoilla kyllästetyn maailman meininkiin. Äitelä karvastus alkaa tuntua päähenkilö Leonardon iskiessä vastustamattomat silmänsä ranskalaiskaunottareen, joka ei kauaa vastaan pyristelekään. Saarella dramatiikka on todella vähissä. Kaluttujen hai-episodien jälkeen saamme jännittää leviääkö tieto saaresta ulkopuolisille. Voi ei! Loppupuoli on korvista valuvaa Leonardo-showta, jossa Richardin hahmo sekoilee kuolleen Daffyn ilmestykset seuranaan. Vailla jännitteen ja särmän häivettä.

Missä mentiin siis pieleen. Leffan pääosissa piti olla alunperin brittikolmikon muista leffoista tuttu Ewan MacGregor, jonka läsnäolo olisi ollut suorastaan välttämätön. Amerikkalaistuneena ja henkilöityneenä Leonardo DiCaprion ensirakastajan tähtikuvaan ei ollut enää suuri ponnistus panna lisää siirappia koneeseen. Paratiisisaareen upeat laguunimaisemat, kauniit nuoret ihmiset ja kirjassa pantattu välttämätön romanssi vetivät houkuttelevan Hollywood-vaihteen lopullisesti silmään ja peli oli menetetty. Lyhyitä valonpilkahduksia lukuunottamatta tätä elokuvaa ei kertakaikkiaan uskoisi samojen tekijöiden elokuvaksi kuin Trainspotting.

Leonardo näyttelee sinänsä ihan hyvin ottaen huomioon dramaturgisesti surkeasti onnistuneen hulluusvaiheen. Kirjassa tuhkatiheään esiintynyt Daffyn haamu marssitetaan paikalle kuin tyhjästä muiden, paisutettujen sivuhenkilöiden varjoista. Virginie Ledoyen ja Guillaume Canet tulkitsevat roolinsa rutiinilla ja lähes joka kuvassa olevan Leonardon lisäksi leffasta jää muistumaan edes jotenkin Tilda Swintonin hahmo piilodiktaattorimaisena leirin johtajana.

Boylen, Hodgen ja MacDonaldin lienee aika palata juurilleen sarivaltakuntaan tai sitten jonnekin Kalliovuorten taa Coenin veljesten maisemiin, kauas Hollywoodista. Tällaisen pettymyksen aikaansaminen vaatii monien asioiden pieleenmenoa. Leonardo saannee rahansa, mutta palautuuko edes filmiryhmän tuhoaman saaren ekosysteemi entiselleen, puhumattakaan tekijöiden maine tinkimättöminä ajankuvaajina.

Teksti: Jari Rantala
Kuvat: CTS Egmont