Capitalism: A Love Story

Michael Mooren elokuvien päähenkilö on Michael Moore, tuo suivaantunut lippalakkipäinen juntti, joka paljastaa, mikä Amerikassa mättää. Nyt hän kuljettaa katsojat kapitalismin sokkeloihin, kertoo, miten rakkaus rahaan synnyttää pahuutta, kuinka rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät ja keskiluokka kuolee pois. Moore uhoaa, että kapitalismi tulisi korvata demokratialla mutta ei kerro kuinka tuo temppu tehtäisiin.

Tarinan vihollisia ovat pankkijärjestelmä ja yritysmaailma, jotka ryöväävät ja huijaavat kansalaisia. Pankki nostaa asuntolainojen korkoja pilviin, ihmiset menettävät asuntonsa, itsetuntonsa ja elämänhalunsa. Jotkut yritykset ovat ottaneet työntekijöilleen henkivakuutuksia, joissa edunsaajana on yritys. Näin ollen kuollut työntekijä on yritykselle paras työntekijä.

Moore rakentaa mainion viihdepaketin arkistomateriaaleista, haastattelupätkistä ja epäonnisista yrityksistä päästä tiedon lähteille. Ylilyönnit ja yksinkertaistukset kuuluvat hänen tyyliinsä. Hän kertoo mielellään kauhutarinoita pönkittääkseen sanomaansa. Esimerkiksi yksityinen, voittoa käärivä nuorisovankila Pennsylvaniassa on täynnä mitättömin perustein tuomittuja nuoria, sillä sellit halutaan täyteen jotta valtion tuki juoksisi. Moore on tehnyt myös laskutoimituksen, jonka mukaan 1%:lla USA:n väestöstä on enemmän varallisuutta kuin 95 %:lla yhteensä. Hän esittääkin relevantin kysymyksen: miksi enemmistö siis äänestäisi kapitalismin puolesta?

Tuomitessaan ihmisiä, yrityksiä ja hallituksia dokumentaristimme etsii ajatustensa tueksi ääritapauksia ja haastateltaviksi henkilöitä, jotka puhuvat asemaansa nähden rohkeasti ja provosoivasti. Nyt esimerkiksi arkkipiispa ja pari katolista pappia kertovat kameran edessä, että kapitalismi on Jeesuksen opetusten vastainen moraaliton ismi. Tästä pitäisi kaiketi hämmentyä.

Ironiaa ja absurdismia Moore luo musiikilla, arkistopätkiä dubbaamalla, leikkaamalla ja liimaamalla eri yhteyksistä poimittuja tilanteita. Jos kuvissa esiintyy George W. Bush, hän on aina täydellinen pelle, mikä alkaa olla kovin kulunut tapa kuvata Bushia. Objektiivisuudesta Mooren elokuvissa ei ole tietoakaan, hän on yhden näkökannan, siis omansa, kiihkomielinen saarnaaja. Olisikin ollut kiinnostavaa kuulla jonkun vihollisen (siis suurkapitalistin) analyyttisia ja älykkäitä vastakommentteja. Mutta niiden esittäminen ei tietenkään olisi palvellut tarkoitusta. Parhaimmillaan Mooren show on hätkähdyttävää viihdettä, huonoimmillaan se on lapsellista propagandaa. Uudistuminen tekisi nyt terää.

Katso elokuvan traileri .

Teksti: Minna Karila