USA 2008. Ohjaus: Matt Reeves. Käsikirjoitus: Drew Goddard. Kuvaus: Michael Bonvillain. Leikkaus: Kevin Stitt. Tuotanto: J.J. Abrams, Bryan Burk. Pääosissa: Lizzy Caplan, Jessica Lucas, T.J.Miller, Michael Stahl-David, Mike Vogel, Odette Yustman. Kesto: 86 min. Levittäjä: Finnkino.
Kauhukatastrofin genre potee pahaa mielikuvituksen puutetta, poikkeuksen tekevät vain japanilaiset. Kauhuelokuvia on tehty niin valtavasti, että ne ovat alkaneet muistuttaa yhdistelmiä ennen nähdyistä elokuvista ja tv-sarjoista. Tällainen on myös Cloverfield.
Cloverfieldin ensimmäinen puolituntinen kuvaa nuorisoporukkaa juhlimassa kaverinsa läksiäisiä New Yorkin Manhattanilla, pilvenpiirtäjässä tietenkin. Sitten tapahtuu jotakin järisyttävää. Pilvenpiirtäjät alkavat sortua, eikä kukaan osaa kertoa, mistä on kysymys. Ympärillä rytisee ja räjähtelee, uutisissa puhutaan jättikatastrofista ja kaupungin evakuointisuunnitelmasta. Sitten tuntematon vihollinen paljastuu valtavankokoiseksi hirviöksi, jonka lisääntymiskyky on huikea.
Elokuvan pahin looginen kuoppa on kuvaaja Hud, heppu joka hyvin vastentahtoisesti lupautuu kuvaamaan läksiäispippaloiden tunnelmia. Kun maailma yhtäkkiä menee sekaisin, hän liimautuu kameraan ja on valmis taltioimaan aivan kaiken, verta vuotavanakin ja henkensä uhalla. Sankarillisuus ei toimi kenenkään kohdalla, koska henkilöiden keskinäisiä siteitä ei pohjusteta, ja koska heissä ei ole luonnetta eikä karismaa. Hudia ei paljon elokuvassa nähdä, lähinnä kuulemme hänen äänensä kameran takaa.
Kohtaus, jossa sankka valkoinen savu puskee läpi Manhattanin katujen, on tarkka toisinto niistä uutiskuvista, joita tv suolsi kaksoistornien romahdettua syyskuun 11.päivänä. Näin suora jäljitelmä todellisen tragedian kuvastosta on mielestäni mautonta. Vaappuvalla kameralla tavoiteltu klaustrofobia taasen on saanut selvästi innoituksensa Blair Witch Projectista. Kameran kuvakulmat poukkoilevat sinne tänne, välillä kuva menee poikki ja välillä se yli- tai alivalottuu hahmottomaksi mössöksi. Näin yllättäen katastrofin silminnäkijäksi osuneen amatöörinkin kuvien käy – tämä on loogista. Mutta huono kuvaus kaikkien muiden massiivisten erikoistehosteiden ympäröimänä ei toimi. Kuvaustyyli on rasite silmille. Elokuvaa ei siis suositella huononäköisille eikä hajataitteisuudesta kärsiville.
Ehdottomasti elokuvan heikoin lenkki on hirviö, jossa on kokoa ja tuhovoimaa mutta ei piinaavaa uhkaa, ehkä siksi, että jättiläismäinen hirviö näyttää naurettavalta ja huonosti tehdyltä. Olisi ollut tarinalle eduksi, jos uhka olisi jäänyt tuntemattomaksi tai pysynyt ainakin päähenkilöiden näkökentän ulkopuolella. Siitä hetkestä lähtien, kun hirviö astuu kuvaan, kaikki jännitteet lerpahtavat. Tyylikästä on hiljaisuus sekä elokuvan alussa että lopussa. Epilogia ja loppukrediittejä ei säestä mahtipontinen tuomiopäivän musiikki. Kovin paljon muuta mairittelevaa tästä Lost-sarjan luojan J.J. Abramsin hengentuotteesta ei voi sanoa.
Teksti: Minna Karila