(Emi)
Coldplay on ainakin suosionsa perusteella tunnettu pop-orkesterina, joka ei ole pettänyt tähän päivään mennessä debyytistään (Paratchutes 2000) lähtien. Viva La Vida -uutukaisellaan yhtye tuntuu olevan yhtä iskussa kuin aiemminkin.
Huolimatta julkisuudessa velloneista plagiointisyytteistä bändi on tällä kertaa tehnyt hyvän, ellei jopa erinomaisen albumin. Syitä siihen ei järin tarvitse etsiä. Niistä päällimmäisinä lienevät Chris Martinin unisen persoonallinen laulu, bändin ilmiömäinen taito sävellysten työstämisessä ja maailman ehkä tällä hetkellä kovimman tuottajaporukan yhteistyö.
Kevyesti yli stadiontason bändin tuotannosta vastaavat Markus Dravs, itse Brian Eno, Rick Simpson ja Jon Hopkins. Eritoten viimeksi mainitun nuoren polven lontoolaisen elektrotuottajan osuutta ei levyn kokonaisuuden kannalta pidä vähätellä.
Levyn avaava Life In Technicolor on taitavasti rakennetun loopin päälle kasattu intro, joka kasvaa upeisiin mittasuhteisiin loppua kohden. Varsinaisesti levyn ensimmäinen raita, Cemeteries Of London, keskivaiheelta löytyvät Lovers In Japan ja Yes, sekä ensimmäinen singlebiisi Violet Hill, ovat levyn parhaimmistoa.
Levyn kokonaisuus nivoutuu yhteen Jon Hopkinsin ja muun tuotantoporukan tekemillä looppi-pohjaisilla kauniilla kosketinmatoilla, ja kuten niin tyypillistä englantilaiselle popmusiikille, herkillä ja mahtipontisilla jousisovituksilla.