USA, 2001. Ohjaus: Steve Carr. Käsikirjoitus: Larry Levin. Kuvaus: Daryn Okada. Leikkaus: Craig p. Herring. Tuotanto: John Davis. Pääosassa: Eddie Murphy. Kesto: 88 min
.
Eläintohtorin ensimmäisessä elokuvassa tohtori Dolittle (Eddie Murphy) yritti totutella kykyynsä keskustella eläinten kanssa. Kakkososassa kommunikointi eri lajien kanssa on tohtorille arkipäiväistä rutiinia liiankin kanssa - työt kun tuppaavat kävelemään kotiovelle asti. Nyt palatessaan valkokankaalle Dolittle tarttuu metsänsuojeluprojektiin, jonka läpiviemiseen tarvitaan nokkeluutta ja muutama konnankoukku. Pelastaakseen hakkuulle tuomitun metsän tohtori keksii, että hänen täytyy löytää uhanalainen eläinlaji, jolloin laki määrää eläimen elinalueen suojelemisen. Siten saadaan arvokas metsä pelastettua. Dolittle päättääkin toimia amorina metsässä asustavan villin naaraskarhun ja urbanisoituneen sirkuskarhun välillä. Lemmenliekit eivät tietenkään syty helposti: karhuromanssin virittelyyn vaaditaan kosolti aikaa, energiaa ja suunnatonta kärsivällisyyttä.
Luonnonsuojelun pääteeman ohella rakennellaan sivujuonena tohtorin teini-ikäisen tyttären romanssikuvioita ja isän hysteriaa hänen tajutessaan tyttärensä kasvaneen deittailuikäiseksi nuoreksi. Naittaessaan karhuja ja ylisuojellessaan tytärtään Dolittle huomaa, että hänen omakin liittonsa kaipaa romanttista potkua. Koko perheelle suunnatun komedian kotiongelmat ovat kyllä varsin köykäisiä ja harmittomia, vaikka elokuva yrittääkin puuttua sukupolvien välisiin asenne- ja käyttäytymiseroihin.
Eddie Murphy kiekuu ja vääntelee naamaansa liikaa, toisinaan kovin ärsyttävästi. Tosin ylinäytteleminen tuntuu olevan lajityypin kirjoittamaton sääntö. Erityisesti eläinten suuhun kirjoitettu dialogi sen sijaan onnistuu muutamissa kohtauksissa olemaan peräti hauskaa. Hupaisimpia hahmoja on turhautunut kameleontti, joka ei oikein onnistu toteuttamaan lajilleen ominaista sulautumista ympäristöönsä. Myös totaalisen mukavuudenhaluinen Archie-karhu viihdyttää vastentahtoisella asenteellaan kaikkea villiä ja karhumaista kohtaan, se kun sattuu olemaan luonteeltaan esiintymistä rakastava ja laiskasta elämästä nautiskeleva show-eläin. Mutta kuten arvata saattaa, tämäkään elokuva ei säästä katsojiaan kehnolta pieru- ja pissahuumorilta, joka ei onneksi kuitenkaan aivan ryöstäydy käsistä.
Kun oikeiden eläimien liikkeitä avitetaan tekniikalla, jälki on vakuuttavaa, mikä on nähty monissa muissakin vastaavissa elokuvissa. Eläinten huulisynkka toimii hienosti. Lavasteet sen sijaan eivät saa kiitosta, sillä valtaosa luontokohtauksista on ilmeisesti kuvattu studio-olosuhteissa, jolloin lopputulos on se, että usein karhut näyttävät vaeltavan kuin retusoiduissa postikorteissa. Mikään Babe-possun haastaja uusin Eläintohtori-elokuva ei ole, mutta se toimii ihan kelvollisena kertakäyttöviihteenä.
Teksti: Minna Karila
Kuva: FS Film