Elina* on ollut jäädä kaksi kertaa junan alle. Hän uskoo, etteivät ihmepelastumiset olleet sattumaa.
Kun Elina oli 12-vuotias tyttö 1940-luvulla, hän asui Hyvinkäällä, Hangon radan varressa.
– Ihmisillä ei tuohon aikaan ollut pyöriä tai muitakaan kulkuvälineitä. Joka paikkaan mentiin kävelemällä. Ja kun kävelemällä mentiin, niin aina valittiin tietysti suorin tie. Rautatiet oli sijoitettu niin, että niitä pitkin pääsi nopeimmin paikasta toiseen. Meidän laitakauppalassa kaikki kulkivat pitkin kiskojen viertä, Elina muistelee.
Niin teki Elinakin sinä päivänä, kun hän oli tulossa kauppalasta kotiin.
– Ennen kuin astuin radalle kävelemään, katsoin tarkkaan taakseni. Sieltä oli tulossa veturi. Ratoja kulki kuitenkin kaksi vierekkäin: toinen Tuottajain Myllylle Hyvinkäälle ja toinen Hankoon. Luulin, että veturi puksutti Hankoon päin, Elina kertoo.
Tyttö siirtyi myllyn puoleiselle radalle. Hän käveli kiskojen välissä selkä veturiin päin, kunnes havahtui huutoon ja kääntyi.
– Veturin nokka oli aivan kiinni minussa.
Elina meinasi jäädä junan alle ensimmäistä kertaa 12-vuotiaana.
Juoksi kauhistuneena pois
Veturi oli onnistuttu pysäyttämään viime tipassa niin, ettei se ajanut Elinan päälle.
– Olin ollut niin ajatuksiini vaipunut ja varma siitä, että veturi kulki toista reittiä, etten ollut ollenkaan kuullut siitä puoliksi ulkona roikkuneiden miesten huutoja. Pillinkin on täytynyt pitää mekkalaa. Miehet luulivat varmaan, että olen kuuro, Elina kertoo.
Järkyttynyt tyttö säikähti ja lähti juoksemaan niin kovaa kuin jaloistaan pääsi.
– En edes katsonut, tuleeko Hangon radalla veturi, vaan hyppäsin polulle yli toisen radan. Miehet huusivat perääni, mutta en erottanut sanoja. Meni pitkään ennen kuin ymmärsin, mitä oli käydä.
– Kotona en puhunut asiasta mitään, muuten olisin saanut kauhean selkäsaunan, Elina muistelee.
Asemapoika kalpeni
Toisen kerran Elina oli jäädä junan alle Järvenpäässä vuonna 1955. Parikymppinen neitokainen kävi junalla töissä Elannon tuotantolaitoksessa Helsingissä.
– Silloin ratojen välissä ei ollut turva-aitoja. Minulla oli tapana jäädä aina Järvenpäässä pois junan väärältä puolelta, hypätä viereisen radan yli ja nousta asemalaiturille.
Seitsemän vuotta edellisen läheltä piti -tilanteen jälkeen Elina selvisi jälleen vaarallisesta tilanteesta.
Eräänä päivänä Elina unohti katsoa, tuliko toisesta suunnasta junaa.
– Kun sain viimeisen jalkani laiturin korokkeelle, pikajuna kiisi takaa ohi. Ihmettelin, miksi nuori asemapoika heilutti laiturilla lamppua junalle aivan kalpean ja pelästyneen näköisenä. Kun olin kävellyt jonkin matkaa eteenpäin, minulla välähti: sehän oli ihan viittä vaille, etten ollut jäänyt junan alle!
Elinpäivät määrätty etukäteen?
Elinalle ei jäänyt traumoja läheltä piti -tilanteista.
– Sitä oli niin huoleton nuorena. Aina ajatteli, että eihän minulle mitään voi tapahtua, Elina sanoo.
– Sen kuitenkin uskon, että jokaisen elinpäivät on määrätty etukäteen. Niin monta kertaa minäkin olen pitkän elämäni aikana kuullut ihmisistä, jotka ovat kuolleet, vaikkei sen niin vähän perusteella uskoisi olevan mahdollista – ja niistä, jotka ovat sitten pelastuneet aivan kamalista paikoista.
* Haastateltavan nimi muutettu.
Studio55.fi/Piia Simola
Mitä juniin unohtuu? Nämä ovat yleisimmät löytötavarat
Näistä asioista VR:lle valitetaan
Kuvat: Colourbox.com
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.