Arthurin tarina alkoi voittamattomasta sotapäälliköstä, joka esti verenhimoisten vihollisten yrityksen valloittaa Englanti 500-luvulla. Myöhemmin hänestä alettiin kertoa Englannin mahtavimpana kuninkaana ja brittimonarkian esi-isänä.
MTV Uutiset julkaisee artikkelin yhteistyössä Tieteen Kuvalehden Historia-julkaisun kanssa.
Uusi mahtava soturi ilmestyi 500-luvulla Englannin taistelukentille usvan keskeltä. Vihollinen on taatusti vapissut nähdessään hänet:
”Niin suuri oli hänen vihansa, että kun hän veti miekkansa, näkyi lieskoja kuin lohikäärmeen kidasta, ja hän oli niin kauhistuttava, ettei kukaan kestänyt katsoa häneen.”
Näin tarunhohtoista Arthuria kuvataan vanhoissa walesilaisissa kronikoissa: vaarallisena ja pelottavana hahmona, joka ei muistuta paljonkaan sitä kuningas Arthuria, joka tunnetaan keskiajan ylevistä ritaritarinoista.
Kuitenkin kyseessä on sama Arthur, joka maaginen Excalibur-miekkansa kädessään johti pyöreän pöydän ritarinsa taisteluun brittien vihollista, saksien valloitusarmeijaa vastaan.
Voittoisa Arthur palasi taistelun jälkeen linnaansa Camelotiin, jossa odotti hänen neuvonantajansa, maineikas velho Merlin.
Arthur-myytti sai alkunsa noin 1 500 vuotta sitten. Vuosisatojen mittaan sotakenttien sankari muuttui legendaariseksi kuninkaaksi.
Monet historioitsijat ovat yrittäneet selvittää, kuka todellisuuden Arthur oli ja onko hän ylipäätään ollut olemassa.
Viholliset uhkasivat joka puolelta
Arthurin jäljille päästäkseen etsintä pitää aloittaa brittien varhaishistoriasta, suunnilleen niiltä ajoilta, kun roomalaiset miehittivät Englantia.
Vuonna 410 Rooma hylkäsi sateisen Britannian provinssinsa ja vei sinne sijoitetut legioonanansa takaisin Roomaan, jota barbaariset visigootit noihin aikoihin ahdistelivat.
Roomalaishallinnon aikaan Britanniassa oli noudatettu roomalaisia lakeja, ja roomalaiset olivat rakentaneet sinne teitä ja opettaneet kelttiaristokraatit kirjoittamaan ja lukemaan latinaa.
Roomalaiset olivat myös tuoneet mukanaan tiukan sotilaskurin, joka oli siihen asti ollut melko tuntematonta alati keskenään kahinoiville kelttiklaaneille.
Kun roomalaiset lähtivät, he jättivät brittialamaisensa suojattomaksi joka puolelta uhkaavia vihollisia vastaan.
Pohjoisessa nykyisessä Skotlannissa väijyivät hurjat piktit. Roomalaisten hyvin vartioidut puolustusmuurit, Hadrianuksen ja Antoniuksen valli, olivat siihen asti pitäneet heidät loitolla.
Lännessä brittejä uhkasivat iirit, ja laivat toivat meren yli idästä pohjoissaksalaisia angleja ja sakseja valloitusretkille.
Vihollisten hyökkäykset olivat niin massiivisia, että britit anelivat kahdesti apua Roomasta.
Roomalaisilla oli kuitenkin riittävästi tekemistä omien ongelmiensa ja eloonjäämisensä kanssa, joten brittien oli vain taisteltava yksin maahan tunkeutuvia vihollislaumoja vastaan.
Hadrianuksen muurin piti estää piktien tunkeutuminen Britanniaan.
Urhea sotapäällikkö torjui vihollisen
Roomalaisetkin pelkäsivät aggressiivisia sakseja, jotka aluksi kukistivat kevyesti brittien hajanaisen vastarinnan valloitusretkellään maan läpi.
Arkeologiset löydöt kuitenkin osoittavat, että saksien eteneminen ilmeisesti hidastui 500-luvun alussa aikana, jolloin keltit rakensivat uusia linnoituksia.
Noina aikoina eläneen walesilaisen munkin Gildaksen mukaan kelttiheimojen liittouma voitti saksit taistelussa Badonin kukkulalla.
Gildas ei mainitse ketään Arthuria, mutta 800-luvun alussa munkki Nennius kertoi kirjoittamassaan ”Brittien historiassa”, miten ”Artorius dux bellorum” (”sotapäällikkö Arthur”) johti kelttien armeijaa.
Artorius kohtasi saksit 12 taistelussa, jotka hän kaikki voitti. Ratkaisevan Badonin taistelun jälkeen saksien oli annettava periksi kelttien sotapäällikön ilmeisen yli-inhimillisille voimille.
”Artorius surmasi yksinään 960 vihollista”, kertoi munkki Nennius historiateoksessaan.
Hän kirjoitti myös Artoriuksen taistelleen ”rinta rinnan brittikuninkaiden kanssa”, mikä tarkoittanee sitä, että Arthurin historiallinen esikuva on ollut pikemminkin pelkkä sotapäällikkö kuin kuningas.
Arthur oli kenties roomalainen
Vaikka Nennius kirjoitti kertomuksensa 300 vuotta taisteluiden jälkeen, historioitsijat olettavat, että hänellä on ollut käytettävissään sittemmin kadonneita lähteitä.
Niissä muutamissa historiallisissa aikalaiskertomuksissa, jotka ovat säilyneet tähän päivään asti, ei mainita sotapäällikköä nimeltä Artorius.
Nimi ”Artorius dux bellorum” on herättänyt spekulaatioita siitä, että Nenniuksen mainitsema sotapäällikkö – myöhemmistä Arthur-tarinoista poiketen – olisikin ollut alun perin roomalainen.
”Dux” oli nimittäin korkein arvo, jonka Rooman provinssien komentaja saattoi saada.
Kun Britannia oli vielä Rooman provinssi, sinne saapui kenturio eli sadanpäämies nimeltä Lucius Artorius Castus.
Tämä Artorius tunnetaan roomalaisista kirjoituksista 200-luvulta. Niissä kerrotaan, että hän johti Britanniassa legioonan taisteluun piktejä vastaan ja pakotti nämä perääntymään.
Artoriuksen taistelut ovat saattaneet olla esikuvana niille kahdelletoista taistelulle, joista munkki Nennius myöhemmin kertoi sotapäällikkö Artoriuksen yhteydessä.
Jotkut nykyhistorioitsijat ovat esittäneet, että sotapäällikön ylivoimainen voitto oli Rooman ratsuväen ansiota.
Rooman raskaasti aseistettu ratsuväki cataphractii partioi Rooman puolustusmuureilla, kuten Hadrianuksen vallilla.
Sen ansiosta historiallisella Arthurilla olisi ollut suuri etu pikteihin nähden, jotka taistelivat lähes poikkeuksetta jalan.
Teoria Arthurin alkuperästä roomalaisena upseerina ei kuitenkaan sovi yhteen sen aikakauden kanssa, jolloin Arthurin väitetään eläneen, sillä Artorius saapui Britanniaan vuonna 181 ja kuoli Ranskassa 16 vuotta myöhemmin – siis kauan ennen kuin saksit lähtivät valloittamaan Britteinsaaria.
On kuitenkin hyvinkin mahdollista, että roomalaispäällikön maine on synnyttänyt taruja ja kertomuksia, jotka munkki Nennius on koonnut ja kirjoittanut muistiin 800-luvulla.
Varhaisissa kertomuksissa Arthur-niminen hahmo torjuu saksien yrityksen vallata Englannin.
Brittien kuningas petettiin
Kolmas mahdollinen esikuva Arthurille on roomalais-brittiläinen päällikkö Riothamus. Hänen kohdallaan ajankohta täsmäisi, sillä hän eli 400-luvun lopulla.
Esimerkiksi roomalainen historioitsija Jordanes puhuu hänestä ”brittien kuninkaana”, mutta ei tiedetä tarkalleen, minkä alueen hallitsija hän oli.
Hänen nimensä juontuu muinaisenglannin sanasta rigotamos eli ”ylin kuningas”, ja hän oli niin mahtava, että Rooman keisari pyysi häneltä apua visigoottien uhan torjumiseksi.
Kerrotaan, että Riothamus ja hänen suuri kelttiarmeijansa purjehtivat Englannin kanaalin yli nykyiseen Ranskaan, mutta siellä vielä suurempi visigoottiarmeija kävi heidän kimppuunsa ja kukisti heidät, ennen kuin he ehtivät liittyä roomalaisiin.
Riothamus pääsi pakenemaan armeijansa rippeiden kanssa burgundien luo nykyiseen Bourgogneen, joka oli myös liitossa roomalaisten kanssa.
Burgundien petollinen kuningas oli kuitenkin ollut salaa yhteydessä visigootteihin ja solminut heidän kanssaan sopimuksen Gallian jakamisesta.
Ilmeisesti burgundit pettivät pahaa-aavistamattoman Riothamuksen ja tappoivat hänet.
Riothamuksen viimeinen tiedetty olinpaikka oli pieni Avallonin kaupunki Bourgognessa, ja jotkut historioitsijat uskovat sen olleen esikuvana myöhempien Arthur-kertomusten taianomaiselle lepopaikalle Avalonille, jonne tarukuningas matkusti sen jälkeen, kun hänen petollinen poikansa Mordred oli noussut häntä vastaan ja haavoittanut häntä kuolettavasti.
Arthurin elämäntarina syntyy
Tarinat kelttisankari ”Artorius dux bellorumista” ja menestyksekkäistä sotapäälliköistä, kuten Lucius Artorius Castuksesta ja Riothamuksesta, ovat todennäköisesti päätyneet walesilaisten ja englantilaisten sankarilauluihin, joita bardit ja tarinankertojat ovat pitäneet hengissä ja levittäneet eteenpäin.
Vasta satoja vuosia myöhemmin tarinat on kirjoitettu muistiin, ja niitä on käännetty edestakaisin englannin, kymrin, ranskan ja latinan välillä.
Lähes jumalallisesta Arthurista syntyi monia legendoja, mutta vasta englantilaisen papin Geoffrey Monmouthilaisen vuonna 1135 ilmestynyt teos ”Britannian kuninkaiden historia” esitteli ensimmäisen kerran yhtenäisen tarinan Arthurista. Kaikkien valtakunnan kuninkaiden joukosta Geoffrey osoitti nimenomaan Arthurin kaikkein mahtavimmaksi, ja hän kuvaili yksityis-kohtaisesti kuninkaan elämää aina tämän epätavallisesta sikiämisestä alkaen.
Geoffrey kertoo, että Arthurin isä oli Uther, jonka isän Englannin kuningas Vortigern tappoi. Vartuttuaan maanpaossa normannien luona Bretagnessa Uther palasi kotiin Britanniaan ja nousi siellä valtaan murhatun veljensä jälkeen.
Hän kutsui itseään Pendragoniksi ja otti vaakunaeläimekseen lohikäärmeen.
Uther Pendragon oli oikeamielinen kuningas, mutta hän rakastui Cornwallin herttuan kultakutriseen, vihreäsilmäiseen vaimoon, Igraineen.
Uther oli niin Igrainen lumoissa, että hän lakkasi syömästä, ja hänen huolestuneet miehensä kutsuivat velho Merlinin apuun. Tämä ilmestyikin kuninkaan eteen kuin tyhjästä.
”Sydämesi murtuu, koska et saa, mitä halajat. Ja niin totta kuin sinä olet kuningas, pitää minun täyttää toiveesi. Tulet tänä yönä makaamaan alasti vihreäsilmäisen Igrainen kalpeilla käsivarsilla, ja hän tulee raskaaksi.
Tällä kaikella on kuitenkin hintansa”, Merlin sanoi Utherille.
”Näin olkoon”, Uther vastasi. ”Kerro hintasi.”
”Lapsi on hintani”, Merlin vastasi. ”Synnyttyään hänet luovutetaan minulle kasvatettavaksi kauas hovin vaaroista. Sillä minä ennustan suurta kohtaloa, jonka kulkua vain minä voin ohjailla.”
Merlin muutti taikavoimillaan Utherin Cornwallin herttuan näköiseksi, ja siinä olemuksessa Uther makasi Igrainen kanssa Tintagelin linnassa. Igraine tuli raskaaksi, ja pojan syntymäyönä Merlin haki hänet luokseen.
Vasta Utherin kuoltua velho antoi tuolloin 15-vuotiaan, mitään aavistamattoman Arthurin vetää Caliburn-miekan kivestä ja todistaa siten olevansa oikea kruununperijä.
Valtakunnan mahtavimmat ritarit uskoivat Arthurin olevan kohtalon määräämä kuningas ja seurasivat häntä mukisematta. Geoffrey teki Arthurista oikeudenmukaisuuden, viisauden, rohkeuden ja tahdonvoiman perikuvan, jonka johdolla valtakunta kukoistaisi.
Järven neito on velhotar, joka antaa Arthurille Excaliburin ja hallitsee hänen viimeistä leposijaansa Avalonia.
Tarina loi loistavaa menneisyyttä
Geoffreyn Arthur-tarinasta tuli keskiajalla äärimmäisen suosittu. Ihmiset ihastuivat sen värikkäisiin kuvauksiin taikuudesta, intohimosta ja petoksesta.
Teoksesta tuli esikuva kaikille tuleville Arthur-kertomuksille, joissa Geoffreyn kertomusta kehitettiin edelleen.
Kaikki eivät kuitenkaan vain suitsuttaneet Geoffreyn teosta. Hän oli oppinut ja kunnioitettu pappi, joka toimi opettajana St. George’s Collegessa Oxfordissa, ja jotkut hänen kollegoistaan arvostelivat häntä ja hänen teostaan kärkevästi.
William Newburghilainen, toinen ajan arvostetuista kronikoitsijoista, syytti Geoffreyä siitä, että tämä oli sepittänyt koko tarinan ”joko liiallisesta rakkaudesta valehtelua kohtaan tai halusta miellyttää brittejä”.
Vaikka Geoffreyn tarinat perustuivat muihin lähteisiin, kuten munkki Nenniukseen ja todennäköisesti myös vanhoihin kansantaruihin, Geoffrey ei todellakaan antanut lähteiden rajoittaa runosuonensa pulppuamista.
Geoffrey muun muassa kertoi Arthurin lähettäneen merelle laivaston ja pakottaneen Irlannin, Orkneyn ja Gotlannin ”kumartamaan edessään”. Sen jälkeen yhdistynyt Britannia sai elää kahdentoista vuoden ajan rauhassa Arthurin viisaan ja oikeudenmukaisen vallan alla.
Geoffreyn mukaan Britannialla meni niin hyvin, että Arthur lähetti valloitusarmeijan jopa Tanskaan ja Norjaan. Ne vallattuaan hän kokosi valtavan armeijan ja lähetti sen Eurooppaan.
Siellä hän valloitti Pariisin ja oli valmis valtaamaan itsensä Rooman, kun uutiset kotoa keskeyttivät hänen suunnitelmansa:
Kuninkaan poissa ollessa hänen oma poikansa Mordred ja vaimonsa, kuningatar Guinevere, olivat anastaneet vallan. Arthurin oli kiirehdittävä kotiin.
Ranskalaisia on varmaan huvittanut kohta, jonka mukaan britit olisivat piirittäneet Pariisia, mutta britit ottivat Geoffreyn satuilun todesta.
Todellisuudessa britit olivat 1100-luvulla normannien ja paavin alistamia, mutta Geoffrey esitti Arthurin Aleksanteri Suuren vertaisena hallitsijana, joka teki Englannista ajan mittapuun mukaan maailmanvallan.
Historiantutkijat arvelevat, että Geoffreyn teos oli tietoinen yritys luoda yhtenäisyyden tunnetta Britannian monien heimojen ja klaanien välille.
Niiden menneisyys ei ollut mitenkään erityisen loistava ja kunniakas maassa, joka oli ollut ensin Rooman provinssi ja sitten saksien ja viikinkien vallassa.
Arthurille oli kansallisena symbolina esikuva Ranskassa: Kaarle Suuri, joka oli yhdistänyt suuren osan Länsi-Eurooppaa 700-luvulla.
Geoffrey halusi antaa briteille heidän oman Kaarlensa, ja siksi hän yhdisteli vanhoja tarinoita luodakseen uskottavan, väkevän kuninkaan.
Ranska loi oman Arthurin
Arthur hoveineen sai suuren suosion myös Normandiassa, jonka kuningas hallitsi Britanniaa. Normanneista oli imartelevaa, että heidän alamaistensa kerrottiin polveutuvan mahtavasta Arthurista, ja Ranskan vahvan ritarikultin ansiosta tarina levisi Normandiasta muualle maahan.
Ranskalaisrunoilijat keksivät vielä lisää kiinnostavia ritarihahmoja ja kauniita naisia Arthurin hoviin.
Romanttinen rakkaus oli vasta keksitty keskiajan Euroopassa, ja monet karskit soturit saivat Arthur-romaaneista oppia hyvistä ritaritavoista.
Arthurin pyöreän pöydän ritarit olivat sujuvakäytöksisiä, runollisia ja yleviä sekä urheita taistelukentällä.
Siinä oli esikuva, jota Ranskan aatelisnaisten ja -miesten kelpasi ihailla. Myös keskiajan saksalaiset ritarikunnat omaksuivat tarinat, ja niiden kirjurit liittivät 1200-luvun alussa Arthurin ritareineen tarinaan pyhästä Graalin maljasta, josta Jeesus joi opetuslapsineen viimeisellä ehtoollisella.
Yhden kertomuksen mukaan malja oli päätynyt Britanniaan lähelle Glastonburyn kaupunkia Lounais-Englannissa.
Niinpä lukuisia maljaa etsineitä ritareita lähti 1200-luvulla sinne pyhiinvaellusmatkalle. Arvailut siitä, oliko mystinen Avalonin saari sijainnut aikoinaan Glastonburyn kohdalla, toi Arthurin legendaan jälleen yhden uuden uskomuksen:
Graalin malja sijaitsi Arthurin viimeisellä lepopaikalla Avalonissa.
Ristiretkien jälkeen into etsiä Graalin maljaa hiipui, mutta kiinnostus Arthuriin ja hänen maailmaansa säilyi.
Eurooppa ahmi Geoffrey Monthmouthilaisen kertomuksia Englannin kuninkaista.
Kaikki halusivat Camelotin
Keskiajalla kukaan ei epäillyt, etteikö Arthur olisi ollut todellinen henkilö, ja hänen elämästään alettiin etsiä jälkiä.
Sekä walesilaiset että englantilaiset halusivat omia Arthurin, ja lukuisat paikat Skotlantia myöten julistautuivat Camelotin linnan kotipaikaksi. 1200-luvun lopulla Winchesterin linna Wessexissä hyväksyttiin yleisesti Camelotin linnaksi, sillä sen eteishallin seinällä roikkui suuri Arthur-reliikki: pyöreän pöydän suuri pöytälevy.
Raskas tammipuinen levy painaa yli tonnin, ja sen läpimitta on 5,5 metriä. Vaikuttava pöytälevy ei kuitenkaan ole riittävän vanha ollakseen Arthurin elinajalta: puusta otettujen näytteiden perusteella se on kaadettu noin vuonna 1250 eli 700 vuotta sen jälkeen, kun Arthurin ritareiden väitetään kokoontuneen sen ympärillä.
1900-luvulla arkeologit uskoivat löytäneensä Arthurin todellisen asuinsijan Etelä-Englannista Cadburysta.
Siellä olleen linnoituksen kaivauksissa löytyi suuria määriä Välimeren alueelta peräisin olevien kallisarvoisten ruukkujen sirpaleita.
Sirpaleiden perusteella paikassa oli asunut korkea-arvoisia henkilöitä. Lisäksi linnoituksen muureja oli vahvistettu sen jälkeen, kun roomalaiset olivat lähteneet Britanniasta, mikä saattoi viitata siihen, että linnassa oli asunut sakseja vastaan taistellut sotapäällikkö – kuten Arthur.
Vuonna 1965 niin sanotun Camelotin tutkimuskomitean arkeologit tutkivat alueen perusteellisesti.
He löysivät jälkiä erittäin suuresta ruokasalista ja päättelivät siitä, että Cadburyn linnoituksessa on aikoinaan oleskellut melkoisen suuri hovi.
Asialle omistautumisestaan ja innostaan huolimatta nämäkään arkeologit eivät kuitenkaan löytäneet ratkaisevia todisteita siitä, että Cadburyn linnanherra olisi ollut legendaarinen Arthur.
Yksi mahdollinen selitys lukuisille sieltä täältä löytyville varteenotettaville Camelot-ehdokkaille on se, että kuninkaalla ei ollut yhtä päälinnaa.
”Camelot” olisikin siten vain kuvaus Arthurin hoville, joka saattoi vaihtaa paikkaa tämän tästä, jotta kuningas olisi läsnä kaikkialla valtakunnassaan ja lähellä kansaa.
Munkki keksi hyvän keinon ansaita
Myös historiallisen Arthurin hauta on askarruttanut tutkijoita. Ensimmäisen kerran sen ilmoitettiin löytyneen vuonna 1191, kun Glastonburyn luostarin apotti väitti, että Arthur oli haudattu sinne.
Apotti oli kuullut paikallisilta bardista, joka oli sanonut tietävänsä kuninkaan lepopaikan. Eräänä päivänä bardi paljasti hämmästyttävän salaisuuden:
Arthur lepäsi – ihme kyllä – aivan muutama vuosi aiemmin palaneen luostarin lattian alla.
Tiedosta riemastunut apotti pani heti palossa köyhtyneet munkit myllertämään luostarin maat ylösalaisin, ja toden totta: viiden metrin syvyydessä makasi puunrungosta koverrettu arkku. Arkusta löytyi jopa kirjoitus, joka sanoi:
”Tässä lepää maineikas kuningas Arthur.”
Luostarin tulevaisuus oli turvattu, sillä löydön jälkeen paikalle virtasi uteliaita katsomaan Arthurin jäännöksiä ja lahjoittamaan rahaa luostarin uudelleenrakentamiseen.
Hauta peitettiin myöhemmin suojaksi ryöväreiltä. Kirjoitus katosi jäljettömiin, ja se on säilynyt vain yhdessä piirroksessa.
Myytti elää vahvana
Huolimatta arkeologien, historioitsijoiden, kirjallisuustutkijoiden ja harrastajien sitkeistä yrityksistä löytää todisteita Arthurista hänen arvoituksensa on edelleen vailla vastausta.
On olemassa vain uskomuksia sotapäälliköstä, josta tuli kuningas ja brittiläisen monarkian kantaisä.
Taru on kuitenkin synnyttänyt paljon kuolematonta kirjallisuutta aiheesta.
Tarukuningas on satoja vuosia ollut osa brittien identiteettiä. Kun monet muut sankarit ovat vaipuneet vähitellen unholaan, Arthuria ympäröivä salamyhkäisyys on pitänyt hänen tarinansa elossa 1 500 vuotta – ja varmistanut hänen paikkansa historiassa.
Lue myös:
Ranskalaiskokki löysi räjähtämättömän kranaatin keittiöstään