Harrastaako lapsesi joukkueurheilua? Olet luultavasti törmännyt kentän laidalla myös sellaisiin vanhempiin, joiden pettymyksen pelin kulkuun saa tuta oma lapsi, tuomari tai valmentaja.
Kaikki junioriurheilijoiden vanhemmat tuntevat tyypin, jonka tunteet kuohahtavat katsomossa herkästi. Se kertoo oikeastaan enemmän aikuisesta kuin lapsen suorituksesta.
– Tunnekuohujen valtaan antautuminen kertoo ihmisen kyvyttömyydestä käsitellä omia pettymyksiään, johtuivatpa ne sitten lapsen, tuomarin tai valmentajan suorituksesta. Lisäksi vanhemman käytös kertoo siitä, että hän kokee oikeudekseen osallistua pelin kulkuun, sanoo Terveystalon urheilupsykologi Sari Honkanen, joka valmentaa itsekin lentopallojunioreja.
Kyse on samasta ilmiöstä kuin koulumaailmassa, jossa osa vanhemmista lähettää jatkuvasti palautetta ja vaatimuksia opettajalle sähköisessä viestijärjestelmässä.
– Pää punaisena huutava vanhempi on usein myös vaativa vanhempi. Voi olla, että tällaisen vanhemman lapsi ei pääse helpolla muillakaan elämänalueilla. Jos vanhempi antaa jatkuvasti palautetta syyllistävällä tavalla, se on jo pelkkää harrastusta isompi kysymys lapsen itsetunnolle, Honkanen huomauttaa.
Omalla vastaanotollaan hän auttaa pääasiassa yläaste- ja lukioikäisiä urheilijoita kilpailutilanteen hallinnassa sekä ehkäisee ja hoitaa ylikuormitusta, uupumista sekä jännitys- ja pelkotiloja.
Käytösmallit siirtyvät lapselle
Ärhäköitä vanhempia löytyy niin isistä kuin äideistäkin. Lapsen iästä riippuu, miten räyhäävä vanhempi vaikuttaa lapseen. Kun lapsi on alle kymmenvuotias, vanhemman esimerkki opettaa huonoja käytösmalleja.
– Aikuisen käyttäytyminen antaa myös lapselle oikeutuksen toimia samalla tavalla. Tämä pätee penkkiurheilukulttuuriin laajemminkin. Jos oma vanhempi huutaa aggressiivisesti katsomossa, lapsi alkaa pitää sitä normaalina tapana käyttäytyä, Honkanen sanoo.
Mitä vanhemmasta lapsesta on kyse, sitä enemmän oman vanhemman käytös saattaa hävettää. Kaverien palautteesta ja hyväksynnästä tulee yli kymmenvuotiaille yhä tärkeämpää, joten lapsi voi kokea vanhemman nolaavan itsensä kaverien edessä.
Miten vanhemman sitten kannattaa toimia, jos tunnistaa itsessään taipumuksen hermostua katsomossa?
– Ensin pitää ymmärtää toimivansa väärin. Sen jälkeen täytyy oppia tunnistamaan tilanteet, joissa omat tunteet lähtevät kasvamaan ja löytää itsesäätelykeino, jolla estää niiden kuohahtaminen yli. Jos se ei onnistu, pitää poistua paikalta hetkeksi jäähdyttelemään, Honkanen neuvoo.
Hän kuitenkin korostaa, että suuri osa vanhemmista kannustaa lastaan rakentavasti ja ymmärtää oman roolinsa. Tärkeää on myös se, että valmentaja ja vanhemmat keskustelevat harrastuksen tavoitteista yhdessä. Jos valmentaja haluaa kaikkien lasten saavan tasaisesti peliaikaa, mutta vanhemmilla on kilpailuhenkisemmät tavoitteet, on selvää että ristiriitoja syntyy.
Harrastuksessa opitaan taitoja elämää varten
Näin kannustat lasta rakentavasti:
Ennen peliä ja sen jälkeen kerro lapselle, mitä hän jo osaa ja miksi harrastuksessa kannattaa käydä. Hyvien asioiden lomaan voi mainita korjausehdotuksia: jos harjoittelisit vielä vähän tätä, voi olla että onnistuisit jatkossa vielä paremmin.
Huomioi pelin aikana vain lapsen onnistumiset, koska vanhemmilla on iso vaikutus lapsen mielialaan.
Huolehdi siitä, että urheilu ei ole lapsen koko elämä. Auta lasta palaamaan arkeen epäonnistumisen jälkeen. Kotona ei enää pitäisi vatvoa hävittyä peliä tai tekemätöntä maalia. Näin lapsi oppii, että urheiluun kuuluvat tunteet jäävät kentälle. Hän on itsenään hyväksytty ja tärkeä, eikä se riipu urheilumenestyksestä.
Parhaimmillaan harrastus tarjoaa lapselle turvallisen tilan kehittyä ja harjoitella elämän kannalta tärkeitä taitoja, kuten itsensä ylittämistä ja epävarmuuden sietämistä.
– On tärkeää, että oppii tekemään asioita silloinkin, kun onnistuminen ei ole varmaa. On hyvä oppia tunnistamaan myös se, ettei lopputulos ratkaise kaikkea. Hävittyynkin otteluun mahtuu monta onnistumista, Honkanen sanoo.
Joukkueessa lapsi oppii kantamaan vastuuta omasta toiminnastaan ja taitoja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Parhaimmillaan lapsi kokee voivansa epäonnistua ja säilyttää silti kaveriensa hyväksynnän. Harrastuksessa lapsi kohtaa myös koko tunteiden kirjon: iloa, riemua ja joskus pettymyksiä.
– Lapset ovat itse hyvin kilpailuhenkisiä. Urheiluun kuuluu myös aggressiivisuutta ja tietty määrä röyhkeyttä, mutta niitä pitäisi oppia käyttämään hyödyksi eikä haitaksi. Ne kuuluvat kentälle, ei kentän reunalle, Honkanen tiivistää.
Lähde: Terveystalo