Suomi 2004. Ohjaus: Åke Lindman. Käsikirjoitus: Stefan Forss ja Benedict Zilliacus. Kuvaus: Pauli Sipiläinen. Leikkaus: Sakari Kirjavainen. Lavastus: Risto Karhula. Musiikki: Lasse Mårtenson. Tuotanto: Alf Hemming. Pääosissa: Tobias Zilliacus, Ilkka Heiskanen, Christoffer Westerlund, Carl-Gustaf Wentzel, Sampo Sarkola, Joachim Thibblin. Kesto: 130 min.
Åke Lindman jatkaa omaa elokuvallista historiankirjoitustaan nyt sota-aiheella. Etulinjan edessä; Kuvaus suomenruotsalaisen jalkaväkirykmentti 61:n vaiheista jatkosodassa muodostaa totuudenmukaista kuvaa sotatoimista, mutta ei kykene tai ei halua rakentaa kummoisia draaamallisia jännitteitä.
Kerronta yrittää tarkentua suomenruotsalaiseen vänrikkiin Harry Järviin (Zilliacus), jonka johtamat kaukopartiot vihollislinjojen taakse ovat asemasotavaiheessa tärkeä syömähammas. Rykmenttiä johtaa suomenkielinen everstiluutnantti Alpo Marttinen, joka asiallisena jakelee porukalle tehtäviä ja ryhtyy opettelemaan ruotsia päästäkseen miesten aaltopituudelle. Loppupuolella JR61 osallistuu Tienhaaran torjuntataisteluun ja kerronta etääntyy kattamaan torjuntavoiton toteamista.
Etulinjan edessä ei osaa päättää lajityyppiään. Se ei ole seikkailupainotteista sotafiktiota, eikä kantaaottavaa sotadraamaa. Se on ennemminkin kuin suurella rahalla dramatisoitu sotadokumentti, joka uudelleenrakentaa erinäisiä taistelukohtauksia niin pikkutarkasti kuin saadun tiedon valossa on mahdollista. Kerronnan linjan tekee selväksi jo alussa kuviin 2000-luvun Tukholmassa kavelevä veteraani Harry Järv, jonka omalla äänellä menneitä tapahtumia tulkitaan.
Elokuva on sotahistoriallisesti mielenkiintoinen, kunnianosoituksena jatko-sodan - varsinkin suomenruotsalaisille - veteraaneille merkittävä ja toteutukseltaankin ammattitaitoinen, mutta jotain jää puuttumaan. Herkullinen tilanne Järvin ja Marttisen välillä jää hyödyntämättä, miesten keskinäisistä keskusteluista tulee mieleen ennemminkin aikakauslehden historiallinen artikkeli kuin draamaa kannatteleva tarinankerronta. Esikuvaksi olisi hyvin sopinut samantapaisen suhteen upean voimaakkaaksi tehnyt Peter Weirin Oscar-ehdokas Master and Commanderin kapteenin ja laivalääkärin ystävyys.
Myös Harry Jrvin henkilöhahmon valjuus ja putoaminen loppua kohti kerronnan keskiöstä kismittää. Mitään suuria tunteita henkilö ei ilmennä, mikä olisi tietenkin jo luonteenpiirre sinänsä, mutta kun kaikki muutkin komppanian miehet tahtovat olevan kuin veistetyt samasta puusta. Miehet tuhoavat tukikohtia toisensa perään ja makoilevat väliajat korsun laverilla. Melkoisia viilipyttyjä.
Loppupuolen torjuntataistelussa Lindman ottaa mukaan arkistokuvat ja pistäytyy Mikkelin päämajassa, jossa Ako Sarkola tulkitsee Marskia viikset vahattuina. Ratkaisu on draaman kannalta lamauttava, mutta luo hommaan entisestäänkin dokumentaarista ristivalotusta, mikä ainakin helpottaa tapahtumien omaksumista jos ei muuta.
Muutenkin sotahommien kulku tehdään erittäin selväksi, leffa lyhenisi lähemmäs puoli tuntia jos siitä karsittaisiin käskynjaot, tervehdykset ja kättelyt.
Näyttelijätyö seuraa kerrontatapaa. Miehet liikkuvat mekanisesti ja hoitavat hommansa, irvistävät ampuessaan ja katsovat työnsä jälkiä. Lindman ei päästä henkilöitä lähelle, joten kenenkään kohtalo ei juuri liikuta muuten kuin tietämällä että näin se oikeasti tapahtui. Totuus nousee esille pysäyttävänä faktana tarinan takaa, mutta tarina sinällään ei kosketa.
Etulinjan edessä on siis jotenkin ristiriitainen kokemus, mutta myös melkoisen siistiksi siloiteltu kuvaus jatkosodan traagisista vaiheista. Lindman on valinnut jälleen mielenkiintoisen aiheen, mutta myös ongelma on sama kuin miehen edellisessä elokuvassa Lapin kullan kimalluksessa; historiaa tulkitaan mielenkiinnolla, mutta liian varovasti kerronnan ja elokuvan mehdollisuuksiin syöksymättä.
Teksti: Jari Rantala
Kuva: Buena Vista