USA 2000. Ohjaus: Brett Ratner. Käsikirjoitus: David Diamond, David Weissman. Tuotanto: Marc Abraham, Zvi Howard Rosenman, Tony Ludvig, Alan Riche. Kuvaus: Dante Spinotti. Leikkaus: Mark Helfrich. Musiikki: Danny Elfman. Pääosissa: Nicolas Cage, Téa Leoni, Don Cheadle, Jeremy Piven, Amber Valletta, Harve Presnell. Kesto: 124 min.
Mitä jos olisit tehnyt elämässäsi toisenlaisia valintoja? Kysymys, joka askarruttaa varmasti jokaisen mieltä jossain elämän vaiheessa. Musiikkivideo-ohjaajana meritoituneen Brett Ratnerin draamakomediassa on kyse kurkistuksesta vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen: siihen, mitä olisi voinut olla.
Nicolas Cage esittää Jack Campbellia, Wall Streetin nuorta sijoitusneroa, joka jouluaattona temmataan toiseen todellisuuteen. Jack on kymmenen vuotta takaperin hylännyt hehkeän morsiamensa Katen (T a Leoni) tienatakseen rahaa piinkovana pankkihaina. Itsekkäällä Jackilla menee hyvin, fyrkkaa ja naisia riittää, eikä sähäkkää sinkkua harmita tippaakaan uhrata juhlapyhänsä bisnesneuvotteluille.
Kun tuntematon laitapuolen kulkija pistää porhon kuviot uusiksi, herää Jack seuraavana aamuna vieressään vaimo Kate sekä kaksi villiä vekaraa. Poissa ovat poikamiesboksi, nopea nelipyöräinen sekä loistava bisnesura - tilalla tympeä duuni rengaskauppiaana ja New Jerseyn lähiöhelvetti. Vai onko se helvetti ollenkaan?
Family Man -leffan idea on hyvä, joskaan ei omaperäinen. Mieleen muistuvat Frank Capran lämminhenkiset klassikot, mikä vertailu ei valitettavasti ole eduksi Ratnerin elokuvalle. Family Man - perhe on paras jättää hyödyntämättä herkulliset mahdollisuutensa jääden junnaamaan alkuasetelmaansa.
On siinä ihmettä kerrakseen, kun pörssivelho vaihtaa vaippoja tuikituntemattomalle taaperolle tai kun armanit vaihtuvat verkkareihin. Hämmästys hauskuuttaa kerran jos toisenkin, mutta pitemmän päälle saman vitsin veivaus haukotuttaa. Edes yleensä niin takuuvarma Cage ei onnistu repimään riemua roolistaan - optio-isukin persoona latistuu puisevaksi pähkäilyksi keskellä perhe-elämän arkista pyöritystä.
On suuri harmi, ettei Téa Leonille ole löytynyt enempää kuin pelkkä sympaattisen statistin rooli. Ne harvat kohtaukset, joissa hänelle annetaan tilaa, pumppaavat uutta verta aneemiseen kerrontaan. Laajempi näkökulma olisi ehdottomasti hyödyttänyt ärsyttävän yksipuoliseksi jäävää kokonaisuutta.
Family Man kärsii myös vakavasta ennalta-arvattavuudesta, mikä tosin myös kuuluu lajityypin ominaispiirteisiin. Elokuvaa katsellessa jää kaipaamaan jotain uutta ja erikoisempaa, ehkäpä jotain senkaltaista maagisuutta mitä taannoinen Gwyneth Paltrow -hitti Sliding Doors ymmärsi tarjota. Elämän ihmeellisyyden olisi suonut säilyvän.
Teksti: Outi Heiskanen
Kuva: CTS Egmont