USA 1999. Ohjaus David Fincher. Käsikirjoitus: Jim Uhls. Perustuu Chuck Palaniukin romaaniin. Kuvaus: Jeff ronen weth. Leikkaus: James Haygood. Lavastus. Alex McDowell. Musiikki. The Dust Brothers. Tuotanto: Art Linson, Cean Caffin, Ross Grayson Bell. Pääosissa: Edward Norton, Brad Pitt, Helena Bonham Carter, Meat Loaf Aday. Kesto: 139 min.
Ohjaaja David Fincherin tähänastisen elokuvatuotannon tavaramerkki on ollut määrätietoinen visuaalinen tyylitaju. Alien3 ja Seitsemän olivat klaustrofobisen miljöön ja ahdistavia tarinanaineksia korostavan kuvakerronnan hienoja mestarinäytteitä. Mahtava dynamiikka kanantteli myös edellisiä tarinatyypiltään hyvinkin erilaisen The Gamen kuvia. Uusin tuotos Fight Club on edelleen osoitus Fincherin visuaalisesta ja kerronnallisesta lahjakkuudesta. Se on kiistämättä äärimmäisen mielenkiintoinen myös tarinasisällöltään, vaikka sen mustanpuhuva yhteiskuntasatiiri kastautuukin lopulta Hollywoodin kaikkipuhkiselittävään kerrontakoukeroon ja sen mukaiseen finaaliin.
Edward Norton esittää Jackia, toimistotyöntekijää, joka alkaa lyhyen prologin jälkeen selostaa elämäänsä ajalta ennen kuin tapasi Tyler Durdenin. Mies on unettomuuden kahlitsema ja kulutusyhteiskunnan riivaama, hänen ainoa purkautumiskeinonsa on juosta kuolemansairaiden terapiaryhmissä itkemässä uhrien olkaa vasten. Sitten hän tapaa Tyler Durdenin (Pitt). Durden on hörhö, joka myy lihavien naisten rasvaimujätteistä tehtyä saippuaa ja joka asuu lopun aikoja viettävässä talonmörskässä teollisuusalueen kyljessä. Durden on myös mies, joka antaa Jackille vapauden kulutusyhteiskunnan talutusnuorasta. Miehet mätkivät toisiaan turpiin, mikä itsetuhossaan synnyttää vapauden tunteen. He päättävät perustaa Fight Clubin itselleen ja kaltaisilleen. Mutta se ei olekaan lopulta se miksi se perustetaan ja mopo alkaa karata käsistä. Luisen käsivartensa saippiualaatikkoon lykkää vielä Marla (Bonham Carter), jonka viehätysvoima perustuu niinikään itsetuhoon sekä anarkistiseen avuttomuuteen.
Chuck Palaniukin kirjaan perustuva elokuva on aina ehtoopuolelleen asti äärimmäisen mielenkiintoinen niin sisällöltään kuin kerrontatavoiltaankin. Mustankirpeä yhteiskuntafilosofia ja kulutushysterian patoutumien pieksäminen ulos naapurin naamasta säestää säkenöivästi kahden kaoottisessa kartanossa asuvan hemmon hölmöilyä. Sitten kun aletaan pelata triviaalimmeilla ratkaisumalleilla ja lopulta loogisilla päätelmilllä ei homma enää kannakaan. Lopetus ennen viimeistä anarkistista ruutua onkin sitten ominta Hollywoodia, suurta harmonista spektaakkelia, joka on onneksi loistanut poissaolollaan Fincherin tuotannossa.
Visuaalisesti hengästyttävässä kuljetuksessa näyttelijät eivät kuitenkaan missään tilanteessa jää jalkoihin. Edward Norton tulkitsee vähän turhankin tasapainoisesti vapauden askeleita ottavaa Jackia ja Brad Pitt on maaninen 12 apinan hyvällä koulutuksella. Helena Bonham Carter on yllättävä roolivalinta riutuvan nälkäkurjen osaansa, mutta selvittää sen kunnialla. Hauskan roolin vetää puolestaan Meat Loaf, joka naisenrintaisena syöpälääkkeiden uhrina löytää vapahduksensa tappelukerhosta.
Fincherin teos on toisaalta varsin mainio analyysien aihekimppu, mutta elokuvallisen vetovoimansa se jossain kohtaa hukkaa. Homma tahtoo levitä käsistä niin roolihenkilöillä kuin tekijöilläkin, mutta paloina Fight Clubin elämänohjeet ovat varsin melleviä. Hollywoodin miljoonakoneistollekin on annettava piste huumorintajusta sen julkaistessa elokuvan, jonka hahmot paasaavat varsin radikaalia yhteiskuntanäkemystä, mutta tuloksena sekin myönnytys tuo tietysti taskuun vain lisää kulutusoravanpyörän polttoainetta.
Teksti: Jari Rantala
Kuvat: CTS Egmont