Haarautuvan rakkauden talo

Keskeneräisen esikoisromaanin elokuvaoikeuksien osto on Suomessa tapaus. Moinen pääsi käymään, kun Mika Kaurismäki luki käsikirjoittaja-kirjailija Petri Karran tekstin ja innostui. Mediarummutuksen säestyksellä tuotantobudjetit alkoivat kasvaa ja kuvaukset venyä, elokuvaan palkattiin nimekäs näyttelijäkaarti. Nyt hybridihirviö on valmis.

Lähes kaksikymmentä vuotta ulkomailla työskennellyt ohjaaja kertoo halunneensa tehdä Karran suomalaisesta avioerotarinasta paitsi komediaa myös ”draamaa ja rikoselokuvaa shakespearelaisessa hengessä”. Tässä juuri mättää. Haarautuvan rakkauden talo kurkottaa vähän joka suuntaan muttei tavoita kunnolla mitään. No, paitsi venytetyn myötähäpeän tunteen.

Vuosien liiton jälkeen lössykkä perheterapeutti Juhani (Hannu-Pekka Björkman) ja riivinrautamainen uratykki Tuula (Elina Knihtilä) päättävät erota mutta jatkaa saman katon alla. Kyseessä ei ole mikä tahansa ero vaan silkkaan sadismiin ja kyltymättömään kostonjanoon pohjaava raivokarnevaali, jossa huorat pestataan tyttöystäviksi ja lempinojatuolit vedellään moottorisahalla halki. Farssiin siis kallistutaan, mutta se on vaativa laji.

Makkaraa mutustava Juhani on kiltti ja humaani, Tuula räävitön ja julma. Siksi mies heti rakastuu kulissiksi pestaamaansa hyväsydämiseen prostituoituun (Anna Easteden), kun taas rikasta playboyta (Ilkka Villi) bylsivä vaimo vain laskelmoi. Kaikki eronneet tietävät että ero on helvettiä. Mutta samastuttava kosketuspinta kaikkoaa sitä kauemmas mitä pidemmälle sekoilu etenee.

Sivuosissa näyttelee vaikuttava joukko eturivin taitajia. Mutta etenkin naisroolit on jätetty karikatyyreiksi. Irina Björklundin reippaasti ylinäyttelemä viinisieppo-bestis ei vakuuta, Maria Järvenhelmen hutsuhahmo on kliseinen ja Kati Outisen sosiopaatti mafiapomo pelkästään hämmentävä. Tommi Eronen onnistuu hetkittäin hauskuuttamaan Juhanin terhakkana bodarikaverina, ja joka kerta kun uteliaana naapurina kuikuileva Kari Heiskanen vilahtaa kuvassa, hymykin vilahtaa huuleen.

Tässä huorautuvan rakkauden talossa naidaan lopulta joka nurkalla hautakuoppia myöten. Jos Mika Kaurismäki osaisi ohjata karnevalistista farssia, juttu voisi oivien näyttelijöiden varassa toimiakin. Hän ei osaa. Musiikkidokumentti on ohjaajan hyppysissä aina pysynyt, mutta fiktion puolella helmasyntejä riittää: mahtipontinen patsastelu, löysä dialogi ja muka-hauska tohellus vain muutamana mainittakoon.

Jotta Mikan suosima kansainvälinen tunnelma varmasti välittyisi, tarina vilisee pyssyjä heiluttavia virolaismafiosoja, sutenöörejä, strippibaareja ja pyrotekniikkaa. Ja nyt Suomessakin saavutaan panotreffeille yksityiskopteri pöristen.

Pääpari lienee Suomen tämän hetken kaksi lahjakkainta – ja kulumiseen asti käytetyintä – kykyä, mutta tällä kertaa vain Björkman tuo homman kotiin. Hän osaa taiteilla tragiikan ja tragikomiikan välissä, ja tehdä luuseriköntyksen roolista sydämeenkäyvän. Yleensä homma on hallussa myös konkari Knihtilällä (Putoavia enkeleitä). Nyt hänet on ohjattu olemaan vain ja ainoastaan ilkeä ämmä. Tuula halveksii huutaa kiroilee dokaa ja nai, ja kaikille käyvät selviksi Petri Karran roolikäsitykset avioliitossa.

Jähmeää slapstickiä ja ontuvia one-linereita suosivan elokuvan naurun paikat ovat kivulloisen selviä, ne revitään rautalangasta. Komeuden kruunaa Pedro’s Heavy Gentlemenin tunnusvolina, jonka banaalius on jo niin räikeää että melkein naurattaa.

Teksti: Tuuve Aro