Helena Petäistön kolumni: EU-maiden löydettävä sopu pakon edessä

Pandemian hoidon esimerkillisesti johtanut Saksan liittokansleri Angela Merkel, joka on juuri saanut unionin myös virallisesti johdettavakseen seuraavan puolen vuoden ajan, on nyt luojan kiitos taas vahvoilla, ja valmis runnomaan sovun vaikka läpi harmaan kiven. Onnistuuko se ensi viikon huippukokouksessa vai tarvitaanko perään toinen, kenties kolmaskin kokous, sitä ei voi tietää.

Mutta selvää on, että nyt kaikki yrittävät pakon edessä täysin tosissaan. Syksyllä päälle kaatuvat uudet ongelmat, pahimmassa tapauksessa jopa lomatunnelmissa uudelleen pahentunut koronatilanne.

Vastakkain ovat edelleen varsinkin repivästi riidelleet etelän ja pohjoisen maat, mutta myös Itä-Euroopan maat omilla vaatimuksillaan, pöydällä sekä puheenjohtajamaan Saksan että EU-presidentin Charles Michelin eilen julkistamat kompromissiehdotukset.

Rutte ja Merkel eri linjoilla

Taistelussa henkilöityvät tällä kertaa ennen kaikkea Merkel ja Hollannin pääministeri Mark Rutte, jotka vielä maaliskuussa olivat samassa rintamassa. Heistä tuli toistensa vastustajat Merkelin käännettyä takkinsa ja tehtyä kompromissin Ranskan presidentti Emmanuel Macronin kanssa ja Saksan ja Ranskan yhteisen esityksen elvytysrahastosta, joka sisältäisi 500 miljardia euroa suoraa tukea. Sen perusteella seurasi EU-komission esitys, jossa suoran tuen päälle lisättäisiin vielä 250 miljardia euroa lainarahaa.

Nyt Saksa joutuu kuitenkin EU:n puheenjohtajamaana toimimaan välittäjänä eikä vain pelkästään oman edun ajajana. Työnjakona näyttää olevan se, että Merkel hoitaa ennen kaikkea etelän ja pohjoisen vaatimusten yhteensovittamista, EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen keskittyy sovitteluun Itä-Euroopan maiden kanssa ja Charles Michel puolestaan ottaa vahvan roolin budjettisovittelussa. Mahtinainen Merkel pitää tietysti kaikki langat käsissään.

Suuria kiistanalaisia asioita ovat elvytysrahaston koko, sen sisältämän tuki- ja lainarahan keskinäinen suhde, lainan takaisinmaksu ja se, millä ehdoilla elvytysrahaa lopultakin annetaan. Tähän kaikkeen kytkeytyy kaiken kukkuraksi EU:n seitsemän vuoden budjettikehyksestä sopiminen. Jokainen jäsenmaa on lobannut kantojaan kuumeisesti viime viikkoina.

Nuukalle nelikolle jäsenmaksualennuksia

Pohjoista näkemystä edustaa jyrkimmin niin sanottu nuuka nelikko eli Hollanti, Itävalta, Ruotsi ja Tanska. Vaikka Suomi ei virallisesti kuulu enää näiden nuukien joukkoon, on se kuitenkin samoin kuin useat muutkin maat käytännössä ollut Hollannin tavoin vaatimassa elvytysrahaston koon supistamista ja lainarahan osuuden nostamista suhteessa suoraan tukirahaan. Sen sijaan budjettikehyksen painotuksista Suomi on Hollannin kanssa eri linjoilla.

Pöydällä olevassa ehdotuksessa ei näissä asioissa tällä hetkellä näy nuukien lobbauksen tuloksia. Elvytysrahaston suuruudeksi esitetään yhä 750 miljardia euroa, ja siitä suoraa tukea olisi edelleen 500 miljardia ja lainarahaa huomattavasti vähemmän, 250 miljardia.

Eilen paljastui, että nuukien tuen varmistamiseksi kaikille neljälle kaavaillaan jäsenmaksualennusta, samoin Saksalle. Esimerkiksi Tanskan kohdalla se tarkoittaisi lähes 200 miljoonaa ja Ruotsin kohdalla lähes 800 miljoonaa euroa. Maksualennusten hinnaksi lienee tulossa pitkän aikavälin budjetin kasvattaminen, jota nuukat ovat vastustaneet.

Maksualennuksistaan huolimatta kaikki nuukan nelikon maat pysyvät edelleen nettomaksajina. Sen sijaan niiden saamien alennusten jättämä aukko jää kyllä muiden maksettavaksi. Suomi puolestaan on ajanut maksualennuskäytännön lakkauttamista kokonaan Britannian lähdettyä unionista, sillä Suomi tavoittelee itselleen enemmän EU-tukia.

Rutten ristiretki

Kovinta taistelua käyvä Hollannin pääministeri Mark Rutte on ollut ristiretkellä jo helmikuusta lähtien. Hollantilaisten epädiplomaattinen kielenkäyttö on onneksi rauhoittunut. Sen sijaan jo 12 vuotta pääministerinä istunut ja EU-kuviot hyvin tunteva hongankolistaja Rutte on tuonut etelänmaita varten esille tarkat ja hyvät perustelut sille, miksi elvytysrahaston rahojen saanti täytyy todella olla tiukasti ehdollista ja rahankäytön valvonta ehdottoman vedenpitävää. Rutten on oltava tiukkana, sillä jos hänen hiuskarvan varassa koossa pysyvä hallituksensa kaatuu, populistit ottavat vallan Hollannissa.

Etelänmaiden alkuinnostus, jossa tukirahat nähtiin toiveiden kaivona vaikkapa puiden istutukseen tai muihin "projekteihin", onkin hälvennyt Rutten sinnikkään paukutuksen seurauksena. Rutten pitkän perustelulistan ansiosta nyt etelässä tiedetään, että pohjoisen asukkaat ovat täysin kyllästyneitä etelän jatkuviin vaikeuksiin ja näennäisuudistuksiin.

Kaikki ymmärtävät, että elvytysrahasto on tällä hetkellä välttämätön pandemian aiheuttaman poikkeuksellisen talouskaaoksen johdosta, mutta samalla sen täytyy olla niin tiukan ehdollinen, että se todellakin jää ensimmäiseksi ja viimeiseksi yhteislainapaketiksi.

Tuki- tai lainarahan saamisen ehtona esitetään komission vaatimien talousuudistusten toteuttamista, vihreän talouden sisältämistä uudistuksiin ja uudistusten tiukkaa valvontaa. Kukaan ei halua enää pelkkiä tyhjiä lupauksia.

Merkel puolestaan on korostanut, ettei tällaista elvytyspakettia tehdä kuin yhden kerran, eikä se siis toistu.  Hänen mukaansa on täysin harhaa nähdä tässä EU:n ensimmäisessä yhteislainassa mitään "Hamiltonin hetkeä", jolloin Yhdysvaltain osavaltiot ottivat ensimmäisen yhteisvastuullisen lainan vuonna 1760 valtionvarainministeri Alexander Hamiltonin johdolla ja josta katsotaan liittovaltiokehityksen alkaneen. Merkel korostaa EU:n lainapaketin ainutkertaisuutta. Hänen mukaansa minkään muun kuvitteleminen on silkkaa haihattelua.

Se, että on todellakin tultu pisteeseen, jossa aina Saksan etua yli kaiken ajanut Merkel, on kohtalon oikusta päätynytkin EU:n pelastajaksi, on vaatinut kyllä melkoisen rämpimisen viime kuukausina. Jos Macronin ja Merkelin välit ovat olleet kolmen vuoden ajan melkoista vuoristorataa keskinäisestä suuresta sympatiasta yhtä suureen epäluuloisuuteen, koronakriisi on saanut välit ihan katkeamispisteeseen asti.

Alkaako valoa näkyä tunnelin päässä?

Macronin yhteisesitys kahdeksan muun jäsenmaan kanssa luoda euro-obligaatiot eli niin sanotut eurobondit, oli Merkelin punainen vaate. Hänen silmissään Macron oli vehkeilijä, jota hän ei suostunut enää tapaamaan. Macron puolestaan kieltäytyi enää tapaamasta Ruttea.

Se, että näin tulehtuneista väleistä päästiin Saksan ja Ranskan historialliseen esitykseen EU:n yhteislainasta, on suoranainen ihme. Pakon edessä se tapahtui, mutta vaati nähtävästi kulisseissa myös suuria ponnisteluja EU:n presidentiltä Charles Micheliltä. Toisaalta ei kyseessä ole suinkaan ensimmäinen karta, kun aina pragmaattinen Merkel on kääntänyt takkinsa. Sitä paitsi tässä elvytysrahastossa on kyseessä ei vain koko unionin vaan tietysti myös Saksan etu. Jos ja kun Merkel tässä urakassa onnistuu, hän jää sittenkin EU:n historiaan suurena EU-johtajana eikä pelkästään suurena saksalaisena.

Mutta sitä ennen tarvitaan paljon valoa tunnelin päässä. Alkaako se näkyä ensi viikonloppuna niin selvästi, että lyhyen sulattelutauon jälkeen olisi sopu viimein mahdollinen välittömästi koolle kutsutussa toisessa huippukokouksessa? Sitä sopii toivoa, sillä vaikka sopuun päästäisiin nyt, on edessä vielä niin monta etappia, että elvytyspaketti on käytössä aikaisintaan vasta ensi vuoden alussa. Edessä on vaikea syksy.