USA 2004. Ohjaus: Terry George. Käsikirjoitus: Keir Pearson & Terry George. Tuotanto: Terry George, A. Kitman Ho. Kuvaus: Robert Fraisse. Leikkaus: Naomi Geraghty. Musiikki: Rupert Gregson-Williams. Pääosissa: Don Cheadle, Sophie Okonedo, Nick Nolte, Joaquin Phoenix, Desmond Dube, David O'Hara, Cara Seymour, Fana Mokoena, Hakeem Kae-Kazim, Tony Kgoroge. Kesto: 121 min.
Terry Georgen tiivistunnelmainen sisällissotadraama Hotelli Ruanda jäi ilman oscareita helmikuun palkintogaalassa. Kolme ehdokkuutta (paras miespääosa, paras naissivuosa, paras alkuperäiskäsikirjoitus) ansainneen draaman unohtaminen oli ensiluokkainen emämunaus.
Afrikan mantereen järkyttävin kansanmurha koettiin Ruandassa vuonna 1994. Kahden eri etnisen väestön, hutujen ja tutsien, konflikti juonti juurensa kolonialismin ajoista. Vuonna 1916 maahan saapuneet belgialaiset siirtomaaisännät harjoittivat "hajoita ja hallitse" -politiikkaa asettamalla hutut ja tutsit keskenään eriarvoiseen asemaan. Belgialaiset suosivat ylempiarvoisina pitämiään tutseja hutunaapureitaan paremmilla töillä ja koulutusmahdollisuuksilla. Väestönjako oli hyvin keinotekoinen, sillä hutuja ja tutseja yhdisti paitsi sama kieli ja kotiseutu myös yhteiset perinteet.
Kun Ruanda vuonna 1962 itsenäistyi, oli sorrettujen viha leimahtanut liekkeihin. Hutut ottivat vallan ja ryhtyivät maksamaan vanhoja kalavelkoja takaisin. Jo vuonna 1959 yli 20 000 tutsia oli saanut surmansa väkivaltaisissa mellakoissa ja monet olivat joutuneet pakenemaan henkensä edestä naapurimaihin. Sisällissota puhkesi vuonna 1990 tutsien vastarintaliikkeen, Ruandan isänmaallisen rintaman, RPF:n, hyökätessä Ruandaan, mutta lopullisesti välit kärjistyivät huhtikuussa 1994. Presidenttiä kuljettaneen lentokoneen alas ampuminen oli ratkaiseva osuma rotusorron ruutitynnyriin, sillä hutut syyttivät tapahtuneesta tutseja. Systemaattinen kansanmurha alkoi lähes välittömästi, mikä johti peräti miljoonan ihmisen kuolemaan vain muutaman seuraavan kuukauden aikana.
Terry Georgen kolminkertainen oscar-ehdokasdraama Hotelli Ruanda alkaa Kigalin kaduilta hetkeä ennen presidentin murhaa. Hotelli Ruanda on tositapahtumiin perustuva tarina hotellijohtaja Paul Rusesabaginasta (Don Cheadle), jonka rohkeus ja neuvokkuus pelastivat yli 1200 ruandalaista joutumasta hutuväkivallan uhreiksi. Rusesabagina, Des Mille Collines -luksushotellin belgialaisjohdon oikea käsi, neuvotteli, lahjoi ja uhkaili hutuarmeijan johtoa kirjaimellisesti henkensä edestä. Tutsinaisen kanssa avioitunut hutu Rusesabagina pelasi aikaa toivottoman tuntuisessa tilanteessa – kun verenvuodatus alkoi, sulkivat länsimaat silmänsä jättäen ruandalaiset oman onnensa nojaan.
Terry Georgen Hotelli Ruanda on pieni, inhimillinen siivu Ruandan kammottavaa lähihistoriaa. Osittain New Yorker –lehden toimittajan Philip Gourevitchin kirjaan Huomenna meidät ja perheemme tapetaan perustuva elokuva on järisyttävä ja jännittävä tilitys Kigalin kohtalonhetkistä. Toivoa sopii, että draama aiheuttaa yhä terävän piston läntisen katsojan omassatunnossa. Ruandan kansanmurhan salliminen on räikeä häpeäpilkku eurooppalaisen ulkopolitiikan historiassa.
Don Cheadle näyttelee Rusesabaginaa pakahduttavan hienosti. Mies, jonka luottamus ulkovaltoihin murskaantuu sekunnissa, hallitsee tunteensa hetki hetkeltä pahemmaksi muuttuvassa umpikujassa. Cheadlen Rusesabagina on henkeen ja vereen liikemies, vastentahtoinen sankari, joka tarttuu ainoaan oljenkorteensa – kansainväliseen hotellibisnekseen, jota sisällissodat eivät loppujen lopuksi liikuta suuntaan tai toiseen. Ylläpitämällä De Mille Collinesin toimintaa hinnalla millä hyvänsä Paul onnistuu luomaan kriisialueen keskelle puolidiplomaattisen vyöhykkeen.
Kumppanina Paulilla on Nick Nolten eversti Oliver, rauhanturvajoukkojen johtaja, joka turhautuu länsivaltojen piittaamattomuudesta. Karhea Nolte luo Oliverista pätevän, tinkimättömän toimijan, joka kyynisyydestään huolimatta onnistuu tekemään parhaansa tilanteessa kuin tilanteessa - kädet sidottuinakin.
Hotelli Ruanda ei mässäile väkivallalla, viidakkoveitset eivät juuri viuhu muuten kuin katsojan mielikuvituksessa. Terry Georgen elokuvan emotionaalinen pääpaino on psyykkisessä jännityksessä, vatsan solmuun saavassa piinassa, joka hellittää vasta aivan lopussa. Paulin ja hänen perheensä, sukulaisensa ja lukemattomien kigalilaisten ahdinko on käsinkosketeltavan akuutti – hätähuuto, jota kukaan ei halunnut kuulla.
Teksti: Outi Heiskanen
Kuva: Scanbox