Ranska 1999. Käsikirjoitus ja ohjaus: Bruno Dumont. Tuotanto: Jean Brehat, Rachid Bouchareb. Kuvaus: Muriel Merlin. Leikkaus: Guy Lecorne. Pääosissa: Emmanuel Schott, Severine Caneele, Philippe Tullier, Ghislain Ghesquiere, Ginette Allegre. Kesto: 148 min.
Viime vuosina on ranskalaisessa elokuvassa ollut näkyvissä arkirealismin suunta, joka nostaa keskiöön nk. pienen ihmisen, työväenluokan ja köyhälistön elämän yksityisine ja yhteiskunnallisine ongelmineen (esim. Marius & Jeannette, Enkelten unelmaelämä, Tänään se alkaa). Tyypillistä näille elokuville on illuusiottomuus, vähäeleisyys, esteettinen ankaruus ja jopa rumuus. Samaan suuntaan liikkuu Bruno Dumontin käsikirjoittama ja ohjaama Inhimillisyys, Cannesissa voittoja kahminut arkidraama, joka keskittyy pikkukaupungin poliisin harmaaseen elämään.
Pharaon de Winter (Emmanuel Schott ) on yksinäinen ja hieman yksinkertainen kolmikymppinen, joka poliisin tehtävissään joutuu selvittämään pikkutytön raakaa raiskausmurhaa. Pharaon, joka on aiemmin menettänyt vaimonsa ja lapsensa, on itse tunneherkkä kuin pieni lapsi, eikä tahdo kestää ympäristönsä kyynisyyttä käsittämättömän pahuuden edessä. Äitinsä kanssa elelevä mies vaeltaa ihmisten keskellä kuin aina väärään paikkaan eksyneenä ja viettää kaiken vapaa-aikansa joko yksin tai kolmantena pyöränä naapurin rakastavaisten Dominon (S verine Caneele) ja Josephin (Philippe Tullier) kanssa.
Helteen pysähdyttämässä kaupugissa elämä näyttää kiertävän yhtä jatkuvaa kehää, jossa arjen banaaliutta katkovat vain rikoksen herättämät entistäkin banaalimmat tunteet. Domino osallistuu turhaan lakkoon tehdastyöläisten surkean aseman parantamiseksi, bussikuskin hommaansa turhautunut Joseph hurruttelee joka päivä samaa rataa, kuten tekevät myös poliisin tehottomat murhatutkimukset. Kuitenkin Pharaonissa elää halu ja usko kauneuteen, jota hän etsii lähimmäisistään epätoivon vimmalla. Hänen etsintänsä on töksähtelevää mutta määrätietoista, ja kaikessa avuttomuudessaan hän on inhimillisyyden ruumiillistuma.
Yli kaksi ja puoli -tuntinen teos on hidastempoisuudessaan oudon vangitsevaa katsottavaa: sen karua maailmaa alkaa väkisinkin katsella päähenkilön uteliain, alituisesti hieman hämmästynein silmin, jolloin jokainen yksityiskohta ja ele saa raskaan merkityksen. Pharaonin kaikkivoittavasta tarpeesta löytää elämästä ja ihmisistä hyvyyttä muodostuu elokuvan voimakas eettinen linja, mutta vailla minkäänlaista moralisointia. Tämä mies yksinkertaisesti kieltäytyy kohtaamasta maailmaa jossa ei ole moraalia - tai anteeksiantoa.
Inhimillisyys on harvinaislaatuinen kokemus, kivulloinen mutta samalla katarttinen sukellus elämän syrjäseuduille. Tapahtumapaikkojen puuton maisema on yhtä alaston ja ehdoton kuin sen mielenmaisemakin: kaikesta turhasta riisuttu ja ankaruudessaan puhdas.
Teksti: Tuuve Aro
Kuvat: Senso Films