Isä huijasi äidin ulos, ampui nukkuvat 3- ja 5-vuotiaat lapset sänkyyn – äidin tuska ei ole helpottanut vuosien jälkeenkään: "Kun on menettänyt kaiken, mitä väliä millään enää on"

Lapset ovat edelleen äidin mielessä päivittäin ja usein Riitan mieleen tulee ajatus siitä, millaista elämä olisi voinut olla. Jos lapset olisivat saaneet kasvaa ja äiti heidän mukanaan, seurata heidän kehitystään. Kaikki meni kuitenkin toisin.

Viime marraskuussa Porvoossa leikkipuistossa tapahtunut pikkutytön puukotus herätti Riitassa voimakkaita tunteita. Isää syytetään 3-vuotiaan tyttärensä murhasta ja jutun oikeudenkäynti alkaa huomenna. Uutisjuttu aiheesta katsottavissa yllä.

Riitta oli aina halunnut lapsia ja perheen, ja toive toteutui, kun hän sai miehensä kanssa kaksi lasta vuosituhannen taitteessa.

Muutaman vuoden päästä, avioeron jälkeen, mies surmasi kostoksi perheen lapset ja Riitta jäi yksin.

Mies ei hyväksynyt eroa

Riitta ehti olla miehensä kanssa yhdessä kymmenen vuotta ennen lasten syntymää. Molemmat halusivat lapsia ja ensimmäisenä syntyi tyttö, pari vuotta myöhemmin poika.

Perhe-elämä sujui aluksi hyvin. Riitta huolehti kodista ja lapsista, koska mies teki paljon töitä.

Lapset olivat muutaman vuoden ikäisiä, kun Riitta halusi erota. Avoliitto ei enää toiminut ja Riitta muutti asumaan uuteen kotiin lasten kanssa. Mies ei tahtonut hyväksyä eroa.

– Hän häiriköi minua puolisen vuotta. Yhtenä yönä heräsin kolinaan, kun mies pyöri kotimme pihalla. Kerran hän tuli meille ja rupesi riehumaan, mutta suostui lähtemään kun käskin. En pelännyt hänen kuitenkaan tekevän mitään pahempaa.

Uhkaavia viestejä

Muutamia kuukausia ennen henkirikoksia mies lähetti Riitalle joitakin uhkaavia tekstiviestejä. Riitta kävi kertomassa niistä poliisiasemalla, mutta asialle ei tehty mitään. Jälkikäteen Riitta on pohtinut, olisiko pitänyt tehdä. Mies kuitenkin vakuutti vitsailleensa ja ettei satuttaisi ketään.

Kunnes eräänä keväisenä päivänä mies soitti Riitalle ja sanoi tuovansa tälle tavaroita. Mies pyysi Riitan pihalle vastaan auttamaan tavaroiden kantamisessa. 3- ja 5-vuotiaat lapset jäivät sisään nukkumaan.

Rappukäytävässä mies tuli vastaan mattoa kantaen. Riitta meni autolle hakemaan lisää tavaroita. Kun hän palasi sisään, mies juoksi portaissa vastaan ase kädessään. Aseen hän oli vienyt asuntoon mattoon käärittynä.

– En ajatellut silloin vielä mitään. Lasten makuuhuoneen ovi oli kiinni ja kuulin sieltä yskimistä tai jotain. Menin huoneeseen ja näin heti, mitä oli tapahtunut, Riitta kertoo itkien.

Isä oli ampunut molemmat nukkumassa olleet lapsensa sänkyyn. Riitta soitti hätäkeskukseen ja apu tuli paikalle nopeasti. Toinen lapsi kuoli heti, toinen hieman myöhemmin terveyskeskuksessa.

Riitta vietiin terveyskeskuksen vuodeosastolle.

Alkuun lääkkeiden voimin

Ensimmäisten päivien aikana Riitta sai lääkkeitä ahdistukseen ja nukahtaakseen. Kriisiryhmä tuli keskusteluavuksi vähän myöhemmin ja apua jatkettiin muutama kuukausi.

– Aluksi ajattelin vain, miten ihanaa olisi päästä lasten luo. Tunsin pelkästään kuolemankaipuuta. En koskaan tehnyt itselleni mitään, mutta mietin monesti miten tappaisin itseni. Kun on menettänyt kaiken, niin mitä väliä millään enää on, hän sanoo.

Ahdistus- ja unilääkkeiden kanssa Riitta selvisi alkuajat. Uni ei tullut ilman lääkkeitä, mutta niiden avulla hän sai nukuttua muutaman tunnin öisin. Aina kun hän aamulla heräsi, hän alkoi odottaa iltaa, kun saisi taas nukahtaa.

– Alussa en syönyt mitään. Välillä kävelin vähän ulkona, mutta olisin halunnut vain nukkua.

Ensimmäiset kuukaudet Riitta asui siskonsa luona. Siskot pitivät huolta hänestä ja varmistivat, että tämä söi.

Arkkuihin pehmolelut ja kirjeet

Lastensa hautajaiset Riitta jaksoi kaikesta huolimatta järjestää. Siskot olivat hänen apunaan. Riitta valitsi lapsilleen kauniin paikan hautausmaalta.

– Kun sanoin siskoilleni, että olisikohan pitänyt varata paikka kolmelle, he säpsähtivät. He pelkäsivät, että teen itselleni jotain. Tarkoitin kuitenkin, että minulla olisi paikka valmiina haudassa lasten vieressä sitten, kun kuolen.

Riitta halusi, että lapset puetaan arkkuihin heidän omiin vaatteisiinsa, jotka hän valitsi huolella. Hän laittoi molemmille mukaan pehmolelut ja tytölle hän kirjoitti pienen kirjeen.

Riitta kävi vielä katsomassa lapsiaan, kun heidät oli puettu arkkuihin.

– Se oli vaikeaa, mutta halusin käydä hyvästelemässä heidät. Olisin varmasti katunut, jos en olisi mennyt.

– Hautajaisissa olin sen verran lääkittynä, että pysyin rauhallisena. Joku ihmetteli jälkikäteen, miksi en edes itkenyt. Se tuntui todella pahalta.

Mies haluaisi jutella

Oikeudenkäyntiinkin Riitta halusi mennä. Erityisen pahalta hänestä tuntui, kun oikeudessa katsottiin miehen kuulusteluvideoita.

– Mies istui ja puhui kuin mistä tahansa asiasta. En nähnyt hänessä katumusta.

Mies tuomittiin kahdesta murhasta elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Hän on istunut vankilassa yli 14 vuotta ja hän vapautuu pian. Se tuntuu Riitasta pahalta.

– Suomessa tuomiot ovat liian lieviä. Elinkautisen pitäisi oikeasti olla elinkautinen. Luin lehdestä hänen vapautumisestaan. Tiesin, että hän anoo armahdusta jossain vaiheessa, mutta se järkytti kun kuulin, että hän pääsee vapaaksi.

Riitta on tavannut miehen kerran teon jälkeen. Se tapahtui joitakin vuosia murhien jälkeen, kun mies oli lomalla vankilasta.

– Alussa hän lähetteli minulle kirjeitä ja joulukortteja ja halusi jutella. Myönnyin tapaamaan hänet kerran kotini pihalla, mutta se keskustelu oli lyhyt. Tuntui pahalta nähdä hänet.

Riitta ei halua tai aio antaa ex-miehelleen anteeksi.

– Olen vieläkin saanut viestejä vankilasta, että hän haluaisi jutella kanssani, mutta minä en halua. Koen, että minun ei tarvitse käydä asiaa läpi enää hänen kanssaan.

Työ auttoi selviämisessä

Lasten murhien jälkeen Riitta muutti toiseen asuntoon. Hän ei pystynyt jäämään kotiin, missä hänen lapsensa olivat kuolleet.

Hän jäi kuitenkin asumaan samalle paikkakunnalle, minne lapset on haudattukin.

– Pitkään kävin haudalla joka päivä ja nykyäänkin käyn siellä vielä monta kertaa viikossa.

Myös ex-miehen koti on samalla paikkakunnalla ja Riitta arveleekin törmäävänsä mieheen, kun tämä vapautuu vankilasta.

– En pelkää, mutta en silti haluaisi nähdä häntä. Yritän vältellä häntä.

Riitan mukaan työ on ollut hänen pelastuksensa. Lasten kuoleman jälkeen hän oli muutaman kuukauden sairauslomalla eikä hän halunnut liikkua ihmisten ilmoilla.

– Kun rupesin välttelemään kaupassa käyntiä, totesin, että minun on palattava töihin, koska muuten en uskalla liikkua enää missään.

Töihin paluu oli oikea ratkaisu. Riitta on tehnyt jo yli kymmenen vuotta kahta eri työtä.

– Läheisin työkaverini otti minut todella lämpimästi vastaan. Työ on ollut tärkeää toipumisessa. Ajatuksia saa muualle ja on tekemistä, hän sanoo.

Kosto erosta

Riitan koko elämä muuttui lasten kuoleman jälkeen. On aika ennen sitä ja aika sen jälkeen. Aiempi lapsiperhe-elämä tuntuu nykyään kaukaiselta.

– Lapset ovat mielessäni joka ikinen päivä. Minulla on kuvia heistä esillä ja olen säilyttänyt heidän lelujaan ja vaatteitaan jonkin verran. Tuntuu, etten voi heittää niitä pois.

Riitta miettii yhä, millaisia hänen lapsensa olisivat, jos he eläisivät. Nyt he olisivat jo nuoria aikuisia.

– Mietin mitä he olisivat opiskelleet ja millaisia heistä olisi kasvanut. Jos joku vieras ihminen kysyy minulta, onko minulla lapsia, minun on vaikea vastata. Usein vastaan kyllä, koska ovathan he edelleen minun lapsiani.

Lasten kuolema muutti myös Riittaa ihmisenä. Hänestä tuli aiempaa hiljaisempi ja syrjäänvetäytyvämpi.

– Minulla on aika vähän ystäviä ja seuraa, mutta en kaipaa sellaista. Olen halunnut olla yksin lasten menetysten jälkeen. Tuntuu, että muilla on omat elämänsä ja perheensä eikä minulla ole mitään sellaista. Sitä tuntee itsensä aika erilaiseksi, hän kuvailee.

Kokemastaan huolimatta Riitta ei ole katkera. Aluksi hän oli kateellinen muille, joilla oli lapsia, mutta hän on päässyt eroon kateudesta.

– Jossain vaiheessa tunsin katkeruutta ja erityisesti vihaa ex-miestäni kohtaan. Välillä jossittelen vieläkin, että olisiko jotain pitänyt tehdä toisin, jotta näin ei olisi käynyt.

– Koko teko kuitenkin yllätti täysin enkä olisi uskonut, että ex-mieheni tekee mitään tällaista. Mies halusi kostaa minulle, koska halusin erota.

Ajatukset porvoolaisäidin luona

Viime marraskuussa Porvoon Lyseon leikkipuistossa tapahtunut pikkutytön puukotus herätti Riitassa voimakkaita tunteita. Isää syytetään 3-vuotiaan tyttärensä murhasta ja jutun oikeudenkäynti alkaa huomenna.

– Totta kai muistot omasta tapauksesta tulivat pintaan, kun näin uutiset Porvoosta. Ajatukseni ovat lapsen äidin ja muiden lähiomaisten luona. Heillä on kauhea tie kuljettavanaan.

Riitta on yksi harvoista ihmisistä, joka voi kokemuksellisesti ymmärtää, mitä porvoolaisäiti käy läpi menetettyään lapsensa henkirikoksen uhrina.

– En osaa antaa mitään vinkkejä selviämiseen, koska jokainen löytää omat keinonsa. Läheiset ihmiset ja kaikki tuki helpottaa. Itse liityin Henkirikoksen uhrien läheiset-yhdistykseen, mutta en ole käynyt heidän tapaamisissaan.

Murhien jälkeen kului pitkä aika, jolloin Riitta ei voinut käsittää tapahtunutta. Vastaava epäusko on tyypillistä traagisten tapahtumien jälkeen.

– Kielsin asian pitkään. Joskus menin kauppaan ja saatoin nähdä lasten vaatteita, joita ajattelin ostaa. Sitten vasta muistin, että en voikaan ostaa niitä enää.

Kuolemanpelko katosi

Nykyään Riitta suhtautuu tapahtuneeseen rauhallisesti ja surullisesti. Hän on hyväksynyt tapahtuneen osaksi oman elämänsä kulkua.

– Olen ajatellut, että kun asialle ei voi mitään, niin on vain pakko yrittää mennä eteenpäin. Lasten menetyksen jälkeen minulla ei ole enää mitään odotuksia tai haaveita elämältä. Työ on pitänyt minut kiinni elämässä, hän sanoo.

Tuttavat ovat ihmetelleet Riitan vahvuutta ja kykyä selvitä.

– Olen joskus miettinyt, miksi juuri minulle kävi näin. Mietin paljon entistä elämääni. Elämä muuttui hetkessä ihan täysin, ja minäkin muutuin siinä samalla.

– Elän hetki ja päivä kerrallaan. Ajattelen, että elän nyt tämän elämäni pois ja sitten kuolen. Kuolemaa en pelkää enää yhtään. Kuolemanpelko katosi kerralla, kuusikymppinen nainen kertoo.

Riitan nimi on muutettu juttuun.