USA; 2005. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus Roald Dahlin romaanin pohjalta: John August. Kuvaus: Philippe Rousselot. Leikkaus: Chris Lebenzon. Tuotanto: Brad Grey, Richard D.Zanuck. Pääosissa: Johnny Depp, Freddy Highmore. Kesto: 116 min.
Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas oli lapsuuteni suuria lukuelämyksiä. Niinpä Tim Burtonin ohjaukseen liittyikin valtavia odotuksia ja samalla pelkoja pettymyksestä. Dahlin tarina kertoo erakoituneesta makeistehtailijasta Villi Vonkasta (Johnny Depp). Vonkka julistaa panneensa viiteen suklaalevyyn kultaisen lipun, joka avaa päiväksi ovet hänen makeistehtaaseensa. Vanhempiensa ja kaikkien isovanhempiensa kanssa köyhyydessä elävä Jali (Freddy Highmore) syö päivästä toiseen litkuista kaalikeittoa ja katselee haaveillen kotinsa ikkunasta Vonkan mahtavaa tehdasta toivoen olevansa yksi viidestä onnekkaasta kultaisen lipun löytäjästä. Neljä lipuista menee pilalle hemmotelluille ja vastenmielisille lapsille, viimeisen saa Jali.
Retki Vonkan sokerisessa ihmemaassa paljastaa lasten sietämättömiä luonteenpiirteitä. Ahneutta ja itsekkyyttä rangaistaan matkan varrella erikoisin onnettomuuksin. Tämän Burton tekee äkkiväärällä huumorilla ja paljon synkemmin kuin Mel Stuart vuonna 1971 valmistuneessa elokuvassaan. Dahl ei ole hempeilevä lastenkirjailija, ja Burton onkin ymmärtänyt tarinan tummuuden Stuartia paremmin, vaikka pidinkin aikoinaan kovasti myös Gene Wilderin lempeämmästä ja inhimillisemmästä Vonkasta. Burtonin elokuvan apulaistuottaja on Felicity Dahl, kirjailijan leski, joka on hoitanut miehensä omaisuutta tämän kuoltua vuonna 1990. Näin ollen tärkein taho on hyväksynyt Burtonin näkemyksen klassikkosadusta.
Burton tarjoaa kosolti goottisia sävyjä, magiaa ja nyrjähtäneitä juonenkäänteitä. Danny Elfmanin musiikki ja tehtaan uutterille Umppa-Lumpille tehdyt koreografiat ovat valloittavia ja hauskoja; välillä ne ovat onnistuneita parodioita tai kunnianosoituksia elokuvamaailman suurmiehille. Monet piikikkyydet ja viittaukset eivät avaudu lapsille, mutta heitä varten on yltäkylläisesti Vonkan hämmästyttäviä vempaimia ja keksintöjä: makeassa ihmemaassa kaikkialla poksahtelee ja puhkeaa satumaisia herkkuja.
Jali ja suklaatehdas on yhtä vahvasti Johnny Deppin kuin Tim Burtonin elokuva. Parivaljakon yhteistyö on aiemminkin tuottanut nautittavia tuloksia. Deppin Vonkka on sulkeutunut ja mystinen mies, joka ei ole kasvanut aikuiseksi ja joka ei aina edes tunnu ihmiseltä. Toisaalta välillä hän sanoo kammottavia asioita tyynen rauhallisesti, asioita joita yksikään lapsi ei koskaan päästäisi suustaan. Vonkan ja Michael Jacksonin monet yhtäläisyydet eivät voi olla silkkaa sattumaa.
Aikuiskatsojana pidän Vonkalle luotua henkilöhistoriaa ja sitä valottavia takaumia turhina; mystisyyden verhoa ei olisi tarvinnut raottaa niin paljon. Nyt Villi Vonkan vinksahtanut käytös ja tunteettomuus selitetään militaristisella hammaslääkäri-isällä, joka kielsi omalta pojaltaan kaiken makean ja samalla läheisyyden. Vonkan kyvyttömyys välittää muista selitetään siis alleviivaavasti traumaattisella lapsuudella. Mutta ehkä lapset tarvitsevat tarinaan pehmennystä ja selityksiä. Elokuvan sanoma on suoraviivaisen selkeä: ahneus ja itsekkyys ovat todella huono asia, kun taas sydämellisyys ja nöyryys tekevät ihmisestä voittajan. Uudella tekniikalla pystytään loihtimaan suurempaa magiaa kuin 34 vuotta sitten, vaikka en olekaan vakuuttunut siitä, että ajan myötä uudelleen filmatisoinneille on aina väistämätön tilaus.
Teksti: Minna Karila
Kuva: Sandrew Metronome