Hyvää joulua! MTV Uutiset tarjoaa lukijoilleen rikostoimittaja ja dekkarikirjailija Jarkko Sipilän joulunovellin. Tarina on alun perin julkaistu Jarkko Sipilän Kulmapubin koktaili -novellikokoelmassa 1999.
Vanhempi konstaapeli Juhani Nieminen puuskutti. Rappusten kapuaminen tuntui 42-vuotiaan poliisimiehen pohkeissa. Kaljamahaa oli kertynyt vähän liikaa. Kalorit eivät palaneet poliisiautossa istuessa. Nieminen kirosi mielessään 60-luvun rakentajia. Tämäkin lähiötalo oli jätetty ilman hissiä. Niemisen partiokaveri Raimo Björk oli kymmenen vuotta nuorempi ja paineli edellä kaksi askelmaa kerrallaan.
Nieminen otti käsiradion vyöstään ja painoi kyljessä olevaa tangenttia. – Hela, partio kolmetuplakasi kutsuu.
– Hela kuulee, poliisin hälytyskeskus vastasi. Radio ei rätissyt lainkaan niin kuin television poliisisarjoissa. Kohina oli kadonnut poliisiradioista 1990-luvun alussa, kun poliisin radioliikenne siirtyi digitaaliseen verkkoon.
– Tarkistan vaan, ettei tähän meidän osoitteeseen Suutarinkadulla ollut varoituksia, Nieminen sanoi ja yritti olla puuskuttamatta. Radioyhteys oli myös helppo keino ottaa pieni tauko portaista.
– Ei ole, Hela vastasi. Rekisteristä olisi löytynyt esimerkiksi tieto aikaisemmin virkamiehiä vastaan väkivaltaisesti käyttäytyneestä asukkaasta tai asunnon aseluvista.
– Okei. Se ei äsken tullut ihan selväksi, Nieminen kuittasi.
Useamman asunnon ovella oli joulukranssi. Se oli vielä tapana.
Björk ehti ensin neljännen kerroksen asunnon ovelle. Mekastus kantautui rappukäytävään saakka. Postiluukussa luki Sandström.
Björk rimpautti ovikelloa. Riitely vaimeni, mutta kukaan ei avannut.
– Poliisi! Avatkaa! Björk korotti ääntään ja koputti oveen.
Björk toisti vielä koputuksen ennen kuin keski-ikäinen ja kaljamahainen mies avasi oven.
– Niin? mies aloitti tylysti.
Molemmat poliisit haistoivat viinan, mutta asukas ei kuitenkaan ollut silminnähden humalassa. Hän ei horjunut ja silmät vaikuttivat kohtuullisen skarpeilta.
– Vanhempi konstaapeli Björk. Iltaa. Saimme ilmoituksen, että…
– Mistä? mies – arvatenkin herra Sandström – keskeytti.
– Mitä?
– Kuka ilmoitti?
– Sillä ei ole merkitystä, Björk alkoi närkästyä miehen asenteeseen. – Soiton mukaan täällä riidellään.
– Ei riidellä.
– No, tähän käytävään kyllä kuulosti siltä, Nieminen puuttui puheeseen.
– Onkohan rouva kotona? Björk kysyi.
– Mitä te siitä?
– Varmistaisimme vain, että kaikki on kunnossa.
– Se kattoo telkkaria, mies ärsyyntyi.
– Olisiko mahdollista, että hän käväisisi tässä ovella, Nieminen pyysi niin kohteliaasti kuin kykeni. Tilannetta oli turha kärjistää, mutta poliisi halusi nähdä naisen.
– Vaimo! mies huusi asuntoon. Se kuului myös rappuun.
– Mitä nyt, vaivaantunut naisen ääni vastasi olohuoneesta. – Tuu tänne.
Nainen tuli ovelle. Hän kääntyi miehensä puoleen. – Mitä asiaa?
– Nämä poliisit halusi nähdä sut.
– Vanhempi konstaapeli Björk. Onko kaikki kunnossa, rouva?
– Miten niin, nainen tiuskaisi.
– Täältä kuului melkoista meteliä. Tulimme tarkistamaan.
– Kaikki on kunnossa.
Nieminen puuttui keskusteluun. – Missä olette satuttaneet kasvonne?
Nainen poskessa oli tuore mustelma.
– Ai tämä, hän sanoi ja hieraisi varovasti poskeaan. – Keittiön kaapin oveen törmäsin.
– Oliko muuta? mies kysyi vierestä.
Björk vilkaisi Niemistä. Tämä kohautti olkapäitään. – Joo…eipä kai muuta. Ottakaa nyt vähän rauhallisemmin, kun on tämä joulun aikakin ja...
Lause jäi kesken. Mies läimäytti oven kiinni. Viereisessä asunnossa vauva alkoi parkua.
Björk istui poliisiautossa kuskin paikalle. Nieminen lösähti viereen. Molemmat kiinnittivät turvavyön. Vanha Mondeo käynnistyi laiskasti, kun Björk käänsi virta-avainta. Ulkona oli pimeää. Luntakin oli vain vähän kuten joulukuussa Helsingissä yleensä.
Nieminen otti auton poliisiradion mikrofonin. – Hela. Kolmetuplakasi kutsuu.
– Hela kuulee, hälytyskeskus kuittasi.
– Ollaan taas autossa. Siellä oli riitelevä aviopari. Ei ihmeempää. Laita osoite kuitenkin muistiin, jos vielä tänään tulee jotain.
– Selvä.
Björk käänsi auton talon pihasta kadulle. Muutama asukas katseli verhojen välistä.
– Tollaset jaksaa aina ihmetyttää. Miten noi naiset kestää?
Björk ajatteli ääneen.
– Samat sanat.
– Mä oon ollu kuusi – ei kun seitsemän vuotta kentällä ja näitä juttuja on ollut kymmeniä.
Nieminen katseli ulos. Kadut olivat hiljaisia. – Asiat setvitään perhepiirissä. Ei meitä siihen kaivata.
– Sitten kun naisen pinna palaa, se palaa kunnolla. Pari-kolme siistiä pistoa leipäveitsellä ja ukolta on nirri pois. Oikeudessa nainen sitten puolustautuu sillä, että äijä oli hakannut monta vuotta. Silti taposta napsahtaa kahdeksan vuotta linnaa.
– Niitä naisvankila on pullollaan.
– Olis kiva vaan päästä jotenkin siihen väliin.
– Mitäs teet? Ei me tota äijääkään olis voitu ottaa mukaan. Olihan se periaatteessa mahdollista, että se mustelma oli syntynyt niin kuin nainen kertoi.
Björk vilkaisi partiokaveriaan kulmiensa alta. – Älä nyt viitsi.
– No, käydään vielä myöhemmin kattomassa kämppää, jos se sua rauhoittaa.
Björk haukotteli. Suutarinkadun keikan jälkeen oli ollut hiljaista. He olivat ajelleet ympäriinsä ja käyneet kymmenen aikaan kahvilla Lauttasaaren Shellillä. Radiouutisissakaan ei ollut mitään ihmeellistä. Poliitikot riitelivät jostain EU-jutusta. Se ei tavallista kansalaista kiinnostanut. Björk ihmetteli mikä kaupunkilaisia ylipäätään kiinnosti, kun koko kaupungissa ei tuntunut tapahtuvan yhtään mitään. Kello lähenteli jo puoltayötä.
– Sanos muuta, Nieminen kuittasi haukottelun.
Nieminen ja Björk olivat istuskelleet autossa hiljaa. Perheasiat ja lasten harrastukset oli monina iltoina puitu jo niin tarkkaan, ettei niissä ollut juteltavaa. Oli parempi olla puhumatta kuin jauhaa paskaa. Silti välillä oli pakko puhua. – Näin hiljaista iltaa ei oo ollu pitkään aikaan.
– Sanos muuta.
– Muuta.
Nieminen naurahti väkinäisesti. – Vanha juttu.
– No, ootsä kuullu missä eläinkaupan hiiret on? Björk piristyi hieman.
– No?
– Kateissa.
Nieminen ei tajunnut vitsiä.
– Kateissa, Björk toisti.
Niemisellä välähti ja hän naurahti aidosti.
– No, tiedätsä mitä köyhä faarao rakensi? Björk kysyi.
– En.
– Tietysti pyraminin.
– He-he. Oot lukenut Pahkasikaa?
– Mistä arvasit.
– Et sä olis noita kuitenkaan itse keksinyt, Nieminen hymähti.
Poliisiauton kello näytti kolmea minuuttia vaille yhtä. – Nyt on jotain vialla, Björk sanoi.
– Miten niin? Nieminen terästyi hieman.
– Ei yhtään kilikalikeikkaa, ei yhtään kotihälytystä. Ei mitään, Björk totesi, mutta hänen mieleensä ei juolahtanut, että poliisit olivat sinä iltana ehkä onnistuneet työssään. Tai sitten poliiseja oli liikaa.
– Älä manaa. Siitä on huonoja kokemuksia.
– No?
– Kolme vuotta sitten mun silloinen partiokaveri sanoi just noin. No, sitten alkokin tapahtua. Se oli yhtä bingoa ja me mentiinkin koko yö tukka putkella.
– En kuule panis pahakseni…, Nieminen puisteli päätään.
Björk jatkoi: – Jos mä olisin halunnut ajella öisiä katuja autolla, mä olisin ryhtynyt taksikuskiksi.
– No, tässä on vielä kuusi tuntia vuoroa.
Punainen Nissan sujahti poliisiautoa vastaan. Björk vilkaisi peiliin. – Oliko toi sama auto, joka jo kerran tuli vastaan.
Nieminenkin katsahti peiliin. Mondeossa oli oikealla puolella kaksi sivupeiliä päällekkäin. Toinen oli tarkoitettu Niemiselle. Hän tunnisti Nissan Primeran takavalot. Kun päivät ja yöt ajeli autolla, merkit tulivat tutuiksi.
– Musta se tuli vastaan kymmenisen minuuttia sitten Puistotiellä, Björk sanoi.
– Voi hyvinkin olla.
– Näitkö rekkarin?
– En.
– Käydääs kattoon sitä vähän lähemmin, kun ei tässä nyt muutakaan.
Björk teki U-käännöksen ja kiihdytti Nissanin perään. Punaisen auton jarruvalot välähtivät parin sadan metrin päässä.
Nissan poikkesi sivukadulle. Björk painoi kaasua. Poliisiauto läheni vauhdilla risteystä. Pikkukadulla poliisit saivat taas näköyhteyden Primeraan.
– Näätsä rekkaria? Björk kysyi.
– Toinen rekkarivalo on pimee. Ei siitä oikein…Olisko se antti faarao äksä – jotain.
– Eka numero on vissiin kuutonen, Björk siristeli silmiään.
– Hemmetin katuvalot, Nieminen kirosi. Kaupunki säästi siten, että vain joka toisessa tolpassa paloi valo.
– Älä mee liian lähelle, ettei se pelästy.
Björk hellitti kaasupoljinta. Autoilla oli eroa kolmisenkymmentä metriä. Nieminen otti mikrofonin. – Hela. Kolmetuplakasi kutsuu.
– Hela kuulee.
– Olisi ajoneuvotarkistus. Antti faarao äksä kuusi ja jotain. Koko rekisteriä ei näy. Se on Nissan Primera, punainen. Katsotko on varastettujen listassa sopivaa.
Hälytyspäivystäjä naputti tietokonettaan ja vastasi hetken kuluttua. – Joo. Antti Faarao Äksä -alulla ei ole varastettuja, mutta aikaisemmin illalla Vantaalla Länsimäessä ilmoitettiin varastetuksi punainen Primera antti faarao kalle kuusi kahdeksan yhdeksän.
– Voi toi olla kookin, Björk sanoi väliin.
– Okei, Nieminen sanoi radioon. – Me katsellaan tätä.
Nieminen laski mikrofonin haarukkaan.
– Se viimeinen kirjain voi olla hookin. Sitä on tosi vaikea nähdä.
Primera teki äkkinäisen koukkauksen ja käväisi vastaantulevien kaistalla.
– Onkohan se kännissä? Bjork kysyi.
– Harva selvinpäin noin vispaa.
Primeran kuljettaja näytti kaivavan jotain apumiehen jalkatilasta ja nousi sitten takaisin ajoasentoon.
– Näitsä? Nieminen kysyi.
– Mitä se otti sieltä?
– Se oli vaan häivähdys, mutta se näytti aseelta.
– Tässä on aika pimeää.
– Mun mielestä se oli ase, Nieminen sanoi. – Siinä oli valo just takana. Piippu erottui.
– Voi olla, että se olikin. Mä en oo varma. Poliisit olivat hetken hiljaa.
Punainen Primera jatkoi katua eteenpäin.
– Nyt tässä on jotain tekeillä, Björk sanoi.
– Mitä?
– En mä tiedä, mutta laske nyt yhteen. Sama auto pyörii täällä ympäriinsä. Se on varastettu. Kuski on sekaisin viinasta…
– Tai huumeista, Nieminen keskeytti.
– Niin, ja sitten vielä ase.
– Montako siellä on sisällä?
– Kuski ainakin. Voi olla että takanakin on joku. Noi niskatuet hämää vähän.
– Eli yhdestä kolmeen.
– Niin mä luulen.
Primera kääntyi pikkukadulta takaisin Puistotielle.
– Taas Puistotielle, Björk sanoi. – Ihan kuin se etsisi jotain.
– Tai jotakuta.
– Pitäisikö meidän pysäyttää se ja katsoa paperit?
– Kahdestaan? Nieminen kysyi. Hän ei halunnut päätyä muistolaataksi poliisiopiston seinään. Poliisimurhat olivat tehneet kenttämiehet varovaisiksi. Asekin vedettiin nykyisin paljon herkemmin esiin.
– Niin.
– Eikö olisi parempi pyytää tueksi toinen partio.
– Niin onhan tää ollu aika hiljanen ilta, Björk pohdiskeli.
– Kavereillekin varmaan action kelpais.
Nieminen otti radion. – Hela. Kolme-tuplakasi kutsuu.
– Hela kuulee.
– Me seurataan tässä varastetuksi epäiltyä autoa. Sitä Primeraa, josta kyseltiin aiemmin. Se on mahdollisesti rattijuoppo. Autossa on ilmeisesti useampia henkilöitä ja mahdollisesti ase. Pyydetään apua pysäyttämiseen.
– Missäs te olette? hälytyspäivystäjän ääni terästyi.
– Mennään Puistotietä itään. Kerrostaloalueen kupeessa.
– Selvä. Kaksikuusikolme näyttää olevan vapaana melko lähellä siinä. Mä lähetän heidät, vai tarvitaanko enemmän?
– Se varmaan riittää, Nieminen sanoi. Kaksikuuskolmosen kaverit olivat kokeneita poliiseja.
– Mä ilmoitan muillekin tilanteesta siltä varalta, että syntyy takaa-ajo, Hela sanoi.
– Okei, Nieminen kuittasi.
Adrenaliini alkoi tihentyä poliisien veressä.
– Ootko koskaan joutunut ampumaan? Björk kysyi.
– En, Nieminen vastasi vähän epävarmasti.
– Mulle sattui kerran tilanne. Muista vaan pitää pää kylmänä. Vedä liipasimesta rauhallisesti, älä nykäise. Ei pidä miettiä liikaa. Jos tilanne tulee, niin raa’asti vaan kohti. Ei mitään varoituslaukauksia.
Nieminen kirosi. – Pitikin sun manata hiljaista iltaa.
Nissan kääntyi taas Puistotieltä pikkukadulle.
– Hei! Nieminen huudahti.
– Mitä?
– Jaakonpolku. Se on umpikuja.
– Niin perkele onkin.
Nieminen otti radion. – Hela. Kolmetuplakasi.
– Hela kuulee.
– Missä kaksikuuskolmonen on?
– Ne arvioi, että neljä minuuttia menee.
– Tämä auto kääntyi umpikujalle. Meidän on pakko pysäyttää.
– Olkaa varovaisia, Hela kuittasi.
Björk jarrutti Jaakonpolun risteykseen. – Voitaishan me odottaa tässä apua.
– Pakko mennä. Katu muuttuu pyörätieksi. Siitä mahtuu kyllä autokin.
– Pysäytetään sitten, Björk sanoi.
Molemmat poliisit napsauttivat turvavyöt valmiiksi auki. Björk pani vilkut päälle ja sireenin ulvomaan. Mondeo kiihdytti Primeran perään Jaakonpolulle.
– Se pysähtyy, Nieminen sanoi.
Poliisimondeon jarrut vinkaisivat. Auto seisahtui Primeran perään. Björk sammutti sireenin, mutta jätti sinivilkut päälle.
Poliisit säntäsivät autosta ulos ja vetivät aseensa esiin.
Primeran kuljettaja avasi oven. Sisältä kuului itkua.
– Tulkaa ulos autosta rauhallisesti! Björk huusi. – Kädet näkyvillä!
Autosta nousi nuori nainen. – Mitä helvettiä te teette? hän raivosi.
– Kädet konepellille. Jalat haralleen, Björk käskytti. Nieminen varmisti tilannetta hieman taaempana ja vilkuili autoon.
Nainen totteli vastahakoisesti. Björk pani aseen vyökoteloon ja tarkasti naisen nopeasti. Björk väänsi naisen kädet selän taakse ja laittoi käsiraudat. Itku autossa yltyi.
– Mikä helvetin poliisivaltio tämä on?
– Missä ase on? Björk kysyi.
– Mikä ase? Mitä ihmettä te teette? nainen kirkui. Hänellä oli kädessään tuttipullo.
– Teitä epäillään autovarkaudesta ja rattijuopumuksesta.
– Älkää nyt sentään! nainen naurahti. – Tää on mun auto ja mä oon vesiselvä.
Nieminen pani aseensa koteloon ja tuli lähemmäksi. Hän sanoi hiljaa Björkille. – Autossa on vauva.
– Mistä vauva on varastettu? Björk tiukkasi naiselta.
– Se on mun! Mä yritän nukuttaa sitä. Se heräs jo kerran tänään, kun poliisit kävi naapurissa.
– Tuskin on sun, Björk ehti vielä sanoa ennen kuin tajusi tilanteen.
Nainen katsoi poliiseja vihaisesti. Björk avasi luimistellen käsiraudat. Toinen poliisiauto läheni ja sireenin ujellus voimistui. Vauvan itku yltyi rääkymiseksi.
– Mä en kestä enää! nainen huusi. – Mä en jaksa. Mun on saatava nukkua!
Äitikin alkoi itkeä. Toinen poliisiauto pysähtyi Björkin ja Niemisen Mondeon viereen ja konstaapelit ryntäsivät ulos.
– Tota… tilanne on hoidossa, Nieminen sanoi.
Nieminen ja Björk istuivat Mondeossa. Auton kello näytti puolta kahta.
– Hela. Kolmetuplakasi kutsuu, Nieminen kuiskasi.
– Hela kuulee, huonosti tosin.
– Kolmetuplakasi pitää nyt taukoa.
Takapenkiltä kuului kähinää.
– Pidätte taukoa, Hela kuittasi.
– Jos ei mitään kamalaa satu, me tarkkaillaan loppuyö tässä yhtä kämppää Puistokadulla.
Radiopäivystäjä kuittasi uudestaan, mutta ei malttanut olla kysymättä. – Mitä ääntä siellä kuuluu taustalta?
– Mikki rätisee. Loppu, Nieminen kuiskasi nopeasti ja pani mikrofonin telineeseen. Hän kääntyi takapenkille päin. – Pane se tutti suuhun tai se herää. Tää olisi paljon helpompaa, jos se nukkuisi tän viis tuntia.
– Mä yritän koko ajan, Björk sähähti takapenkiltä takaisin ja keinutti vauvaa sylissään.
– Laita nyt.
– Laita ite!
Vauva säpsähti ja alkoi itkeä.