USA 2005. Ohjaus: Mark Waters. Käsikirjoitus Peter Tolan ja Leslie Dixon, Marc Levyn romaanin pohjalta. Tuotanto: Laurie MacDonald, Walter F. Parkes. Kuvaus: Daryn Okada. Leikkaus: Bruce Green. Pääosissa: Reese Witherspoon, Mark Ruffalo, Donal Logue, Dina Spybey, Ben Shenkman, Jon Heder, Ivana Milicevic. Kesto: 95 min.
Ohjaaja Mark Waters (Mean Girls) onnistuu kohottaman romanttisen komedian jyrsittyä rimaa ilahduttavasti uudella piristysruiskeellaan Jospa se vain olisi totta. Ranskalaisen Marc Levyn romaanin pohjautuva leffa on fantasiasävyin silattu, vinkeä yhdistelmä rakkaus- ja kummitustarinaa, joskin hyvin toisenlaisessa hengessä kuin 1990-luvun siirappihitti Ghost. Kyse on keskenjääneestä elämästä ja keskenjääneestä kuolemasta.
Kumpaa niistä päästään saattamaan loppuun, sitä joutuu pohtimaan elämäänsä väsynyt ja kaljaan mieltynyt puutarha-arkkitehti David (Mark Ruffalo). Hän osuu kohtalonomaisesti vuokraamaan sanfranciscolaisen penthause-kämpän huomatakseen että se ei olekaan aivan asumaton: edellinen asukki, sinkku työnarkomaani-lääkäri Elizabeth (Reese Witherspoon) on kylläkin joutunut auto-onnettomuuteen ja sitä myöten koomaan, mutta hänen ihmishahmoinen henkensä ei suostu muuttamaan. Ja vain yksinäinen David näkee hänet; onhan hänkin apatiassaan tavallaan ”kuollut”. Kiista hulppean näköalan omaavasta luukusta siirtyy vakavammille vesille, kun rakkaus astuu kuvaan. Kahdelle sukulaissielulle se olisi viimeinen, pelastava oljenkorsi – mutta ehtiikö ikänsä lääketieteelle omistanut Elizabeth herätä katatoniastaan ennen kuin on liian myöhäistä? Hänen aiemman toiveensa mukaisesti näet Abby-sisko (Dina Spybey) aikoo avustaa lähdössä eli irrottaa letkut.
Elokuvan juoni on hupsu, mutta se tulee pinta-tason alla kosketelleeksi vakavampia teemoja. Kuolemaa ja sen erilaisia muotoja, läheisen menetystä, yksinäisyyttä ja nykyajan hysteeristä työnarkomaniaa joka sulkee silmät todellisilta mahdollisuuksilta, tärkeimmiltä ihmisiltä ja rakkaudelta. Näiden myötä esiin tunkee myös tympeä ja varmasti Raamattu-fundamentalisteja innoittava piirre, eutanasian naiivi tuomitseminen. Vaikka sillä on tässä puhtaasti romanttinen merkitys vähän samaan tapaan kuin itsemurha-vastaisuudella Frank Capran opettavaisessa jouluklassikossa Ihmeellinen on elämä (1946), pientä propagandan sivumakua ei voi välttää.
Monipuolisista näyttelijänlahjoistaan huolimatta Mark Ruffalo (Kuka pelkää pimeää, 13 ja risat) näyttää aina vastaheränneeltä ja pikkuisen liikaa juhlineelta koiranpennulta, mikä istuu kyseiseen sohvaperunan rooliin kuin sponsorin tarjoama Miller-purkki kouraan. Täydellisen vastinperin hänelle muodostaa räiskyvä Reese Witherspoon, joka loistaa myös tulevassa Johnny Cash -elokuvassa Walk the Line. Hän on kasvanut piinallisen pirtsakasta über-blondista todelliseen mittaansa eli vakavasti otettavaksi näyttelijäksi. Haamuna Reese leijuilee kauniisti läpi seinien ja hoilailee musikaaliralleja sohvapöydällä maaten. Lisää tätä.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Buena Vista