Ohjaus ja käsikirjoitus: Timo Koivusalo. Kuvaus: Pertti Mutanen. Leikkaus: Jyrki Luukko, Timo Koivusalo. Tuotanto: Timo Koivusalo. Pääosissa: Mikko Leppilampi, Helena Vierikko, Vesa-Matti Loiri, Anneli Saaristo, Tapio Liinoja, Vesa Vierikko. Kesto: 113 min. Levittäjä: Buena Vista.
Elokuvamusikaali on vaikea laji. Pateettisuus ja tarinan kannalta irrallisilta tuntuvat laulunumerot istuvat teatterin näyttämölle yleensä mutkattomammin. Onnistuneita nykyesimerkkejäkin elokuvamusikaaleista toki on, kuten Moulin Rouge ja Chicago. Suomessa tähän lajityyppiin ei ole aikoihin tartuttu.
Musikaaleissa ei tarvitse olla nokkelaa dramaturgiaa eikä suurta sisältöä. Näyttävät joukkokohtaukset, vetävät melodiat ja valovoimaiset esiintyjät riittävät laadun takeiksi. Ja voi musikaalillakin olla sanottavaa ja ajatuksia. Timo Koivusalo on sijoittanut Kaksipäisen kotkan varjossa -elokuvansa 1900-luvun alun Suomeen, aikaan jolloin maamme oli Venäjän alainen suuriruhtinaskunta kamppailemassa keisarin venäläistämispyrkimyksiä vastaan. Kansamme riistetyn vapauden symboliksi nousee tarinassa aatteiltaan ryhdikäs nuori runoilija, joka ei taivu venäläisten vainon alla. Näistä lähtökohdista ponnistaen aatteellista sanottavaa voisi olla paljonkin.
Pekko-elokuvien jälkeen Timo Koivusalo teki Tapio Rautavaarasta ja Reino Helismaasta kertovan kohtalaisen hyvin kulkevan Kulkuri ja joutsen –elokuvan. Sitten kansallisten ikonien käsittely sai jatkoa: ensin tuli kliseinen, lähinnä taiteilijan örvellykseeen keskittyvä Irwin-elokuva ja sen jälkeen piinallisen ohut, ontto ja edellistäkin kliseisempi Sibelius-elokuva. Kansa katsoi ja Koivusalon tulevaisuus elokuva-alalla oli turvattu.
Nakkilan Villilässä kuvatun musikaalin ulkoasussa ei sinänsä ole moittimista, mutta kerronta on sellaista mössöä, että lavastajan, kuvaajan ja leikkaajan työt menevät tyystin hukkaan. Elokuvan ongelma ei ole se, miten näyttelijät saadaan kesken sanailun kivuttomasti puhkeamaan lauluun - tämä hoidetaan kelvollisesti leikkaamalla uuteen kohtaukseen. Laulukohtauksissa näyttelijät sen sijaan katsovat pääasiassa eteerisesti tai tuskaisesti kaukaisuuteen. Lisäksi elokuva tulvii karmeaa kuvasymboliikkaa ja törkeitä klaffivirheitä. Yksityiskohtien tarkkuus on epookkielokuvassa tärkeää, olkoon se sitten millaista fiktiota hyvänsä. Kaksipäisen kotkan ajankuva on huitaistu vähän sinne päin.
Dialogin luontevuus ja sujuvuus ei ole koskaan ollut musikaalien vahvimpia osa-alueita. Kaksipäisessä kotkassa näyttelijäraukat joutuvat puhumaan niin teennäistä ja kankeaa tekstiä, että katsojaa hyytää. Sitä paitsi henkilöt vaihtavat puhetyyliään suruttomasti. Mukaan on ympätty myös lupsakoita ja hullunhauskoja palvelijoita, jotka on ilmeisesti tulkittu genreen kuuluviksi. Helena Vierikon rooli venäläisten toimia uhmaavan runoilijan rakastettuna on käsikirjoitettu kaikkein epäkiitollisimmaksi. Vesa-Matti Loiri saa rutiinillaan joskus hetkeksi unohtamaan, miten sotkuisesti punottu tarina oikein on. Anneli Saaristo laulaa kauniisti, mutta hän ei ole näyttelijä ja sitä paitsi pienen lapsen äidin rooliin auttamattomasti liian vanha.
Koivusalo on yhdessä Susanna Palinin kanssa myös säveltänyt elokuvan musiikin, joka ylittää siirappisuudessaan ja mahtipontisuudessaan Disneyn perhe-elokuvien musiikin. Ei ole elokuvan etu, että sama ihminen käsikirjoittaa, ohjaa, leikkaa, säveltää musiikin ja vieläpä tuottaa elokuvan. Tässä tapauksessa Markus Selinin tapaiselle kontrollifriikille olisi ollut kipeä tilaus. Koivusalo on etukäteen puolustautunut toteamalla, että ei häntä paljon hetkauta, jos joku ei tykkää. Pelkäänpä, että Koivusalo saa olla tyytyväinen, jos edes joku tykkää muussa kuin camp-hengessä.
Teksti: Minna Karila
Kuva: Buena Vista