USA/Japani 2003. Ohjaus ja käsikirjoitus: Quentin Tarantino. Kuvaus: Robert Richardson. Leikkaus: Sally Menke. Lavastus: Yohei Taneda & David Wasco. Musiikki: RZA. Tuotanto: Lawrence Bender & Quentin Tarantino. Pääosissa: Uma Thurman, David Carradine, Lucy Liu, Daryl Hannah, Vivica A. Fox, Michael Madsen. Kesto: 111 min.
Kirjoitin vuonna 1997 ensi-iltansa saaneesta Quentin Tarantinon komannesta ohjaustyöstä Jackie Brownista seuraavasti: "Tarina ei läähätä juonen perässä kuin vinttikoira, vaan henkilöt avautuvat pitkissä kohtauksissa mainiosti. Väkivallan Tarantino on siirtänyt edelleen etäämmälle. Teloitustyyppiset ammuskelut tapahtuvat joko kuvan ulkopuolella tai niin etäällä kamerasta, että ne muodostuvat tyyliksi sinänsä. Mies ai anna verellä mässäilyn varastaa elokuvansa muita arvoja."
Teksti tuntuu huvittavalta nyt kun on nähnyt miehen pitäaikaisen kypsyttelyn jälkeen valmistuneen neljännen elokuvan Kill Bill, sen ensimmäisen puoliskon. Kill Billissä verellä mässäily nimittäin varastaa elokuvan muut arvot, siitä tulee elokuvaa eteenpäin vievä voima, se on vaarassa tukahduttaa kaiken alleen.
Kill Billin promohaastattelussa Tarantino sanoo halunneensa kurottautua oman lahjakkuutensa ylärajoille, katsoa mihin rahkeet riittävät. Elokuvan vastaanottamiseen kun ei ole keksitty aivojen lisäksi muita esteettisiä mittalaitteita, täytyy jokaisen katsojan itse päättää mihin Tarantinon rahkeet ovat riittäneet. Minusta Kill Bill on nostalginen egotrippi, joka jättää ristiriitaiset tunteet, eikä valitettavasti jatka siitä mihin yksi 90-luvun nerokkaimmista elokuvantekijöistä viime vuosisadalla jäi.
Elokuvan aihe on kotoisin Tarantinon ajatuksesta tehdä "kunnianosoitus" omille elokuvallisille vaikutteilleen ja ihailun kohteilleen, joita ovat ainakin itämainen toimintaelokuva, spagettiwestern ja jenkkien takavuosien exploitaatioleffat. Näin yksikertaista tarinaa ei sitten varsinaisten B-elokuvien olekaan nähty kuin Steven Seagalin tähdittämissä toimintapläjäyksissä. Uma Thurman esittää The Bride -nimellä työskentelevää palkkatappajaa, joka on maannut vuosia koomassa jouduttuaan Bill-nimisen rikollispomon järjestämän murha-attentaatin kohteeksi omissa häissään, raskaana kaiken lisäksi. Nainen herää horroksestaan ja ryhtyy kostoretkelle aseenaan samurai-miekka ja tappajanvaisto. Siinä se.
Suurin ero Tarantinon aikaisempiin ohjaustöihin on, että tarinaa ei vie eteenpäin alati kehittyvät mielenkiintoiset henkilöt, vaan juonen sanelema toiminta. Tarantino on tosin täplittänyt myös Kill Billin jo Pulp Fictionista tutuilla tekstiplansseilla ja jakanut myös tarinan aikaa aiemman tuotantonsa tapaan. Edellisissä Kill Billia huomattavasti hidastempoisemmissa elokuvissa homma on tuntunut nakutetulta, mutta tällaisessa toimintamusikaalissa temput tuntuvat väkinäiseltä kikkailulta.
Okei, Tarantino on siis tehnyt suoraviivaisen toimintaelokuvan - ja taytyy myöntää, että ei mies elokuvantekijän taitojaan mihinkään ole hukannut. Kill Billin kerronta on räjähtävän visuaalista, rytmisesti dynaamista ja tavattoman intensiivistä. Verta ympäriinsä roiskuttavaa sarjakuvaväkivaltaa tehostamaan on leikattu tuskaisten kasvojen lähikuvilla kasattuja suvantoja, jotka muistuttavat jos ei muusta niin todellisuudesta. Tooisaalta siinä missä Reservoir Dogsin gansterit putosivat yhdestä luodista, Kill Billissä iskut ovat tappavia vasta kun niiden seurauksena irtoaa pää.
Näyttelijät tekevät työnsä hallitusti ja kiitettävän läsnäolevasti. Surullista on, että ei edes kankaalla lähes koko ajan viuhtovasta Uma Thurmanin oljenvaaleasta tappokoneesta ei muodostu ainakaan tässä puoliskossa todenmakuista, mielenkiintoista henkilöhahmoa. Esimerkkinä upeasti tuotettu, takaumana nähtävä anime-jakso uppoaa Kill Bill -maailmaan kuin nenä päähän - kaikki hahmot, niin piirretyt kuin näytellytkin tuntuvat yhtä (epä)todellisilta. Kaukana ollaan Pulp Fictionin Julesin ja Vincentin kaltaisista, moniulotteisista, samaistuttavista henkilöistä, joista katsoja todella välittää.
Ei ole epäilystäkään etteikö Kill Bill saisi ylistystä osakseen, se on ammattitaitoista ja kekseliästä elokuvaa. Mutta se on samalla myös askel toiseen suuntaan, leikkikentälle, jossa Tarantino kilpailee saman hiekkalaatikon hiekoista Matrixin, Steven Seagalin ja Max Paynen kanssa. Itse pidin edellistä suuntaa parempana.
Kill Billistä uhkasi tulla liian pitkä, joten Tarantino tuottajakumppaneineen halkaisi leffan kahtia. Se katkaisee suoraviivaisen tarinan ikävästi ja haisee pahasti rahastukselta. Kill Bill Volume 1 on veristä toimintaa ja visuaalista pop-kulttuurin kierrätystä, mutta ei valitettavasti mitään muuta.
Teksti: Jari Rantala
Kuva: Columbia TriStar Nordisk Film Distributors Oy