Uusi-Seelanti/USA 2005. Ohjaus: Peter Jackson. Käsikirjoitus: Fran Wals, Philippa Boyens & Peter Jackson. Perustuu Merian C. Cooperin ja Edgar Wallacen alkuperäistarinaan. Kuvaus: Andrew Lesnie. Leikkaus: Jamie Selkirk. Lavastus: Grant Major. Musiikki: James Newton Howard. Tuotanto: Jan Blenkin, Carolyne Cunningham, Peter Jackson, Fran Walsh. Pääosissa: Naomi Watts, Jack Black, Adrien Brody, Andy Serkis, Jamie bell, Kyle Chandler, Thomass Kretchmann, Evan Parke, Lobo Chan, Colin Hanks. Kesto: 187 min.
Kuka olisi uskonut nähtyään uusi-seelantilaisen Peter Jacksonin kolme ensimmäistä elokuvaa (Bad Taste, 1987, Meet The Feebles, 1989 ja Braindead, 1992) uskonut, että tässä on yksi lähitulevaisuuden merkittävimmistä elokuvaohjaajista. Tuskin kukaan. Heavenly Creatures (1994) antoi jo kuitenkin selvät merkit miehen taidoista ja (elokuva)historiallinen Taru sormusten herrasta –trilogia toi sitten miehen nimen kaikkien huulille.
Sormusten herran tekovaiheessa oltiin hyvin skeptisiä siitä saisiko eteläisen saarivaltion trolli omine efektipajoineen homman toimimaan, vai olisko Hollywood ollut sittenkin parempi ratkaisu. Ei ollut, trilogiasta tuli loistava. Miehen otettua uudeksi projektikseen kauhuklassikko King Kongin uuden henkiinherättämisen, oli helppo herätä Sormuksen jälkeiseen todellisuuteen ja alkaa epäillä saisiko äijä mitään eloa 30-luvulla luotuun suoraviivaisen keveään stooriin isosta apinasta ja tämän blondista ihmislelusta.
Vastaus on yksinkertaisesti, että kyllä saa. Jackson todistaa, että kunhan tarinassa on perusainekset kunnossa, hän kykenee rakentamaan siitä viihdyttävän ja koskettavan elokuvan. Yli kolmetuntinen King Kong on kuin pala Hollywoodin parasta kulta-aikaa siirrettynä 2000-luvulle. Se on upea seikkailu, joka musituttaa meille myös suurien valkokankaiden olemassaosta. Elokuvateatterit on tehty tällaisille elokuville.
King Kong on jättiläisgorilla, joka asustaa Pääkallo-saarella. Karvainen kaveri tulee kuviin tosi vasta hyvän matkaa toisella tunnilla, kunnes tarina on tuonut niljakkaan elokuvatuottaja Carl Denhamin (Black), käsikirjoittaja Jack Driscollin (Brody) ja mukaan osin vilpillisinkin keinoin houkutellun näyttelijättären Ann Darrow’n (Watts) seurueineen pelätylle saarelle. Denham haluaa tehdä maineensa ja taloutensa elvyttävän käänteentekevän elokuvan mystiseltä ja kartoissa näkymättömältä saarelta. Kanto kaskessa on kuitenkin alkuasukasheimo, joka kaappaa näyttelijätähtösen ja uhraa tämän saaren pelätylle valtiaalle. Siitä se seikkailu alkaa.
On sanottu, että fantasiaelokuvat ovat saaneet alkunsa Georges Méliès’n (Matka kuuhun, 1902) kokeilevista teoksista, kun taas draamallinen elokuvaperinne pohjaa Lumièren veljesten dokumentaariseen lähestymistapaan. Jacksonin King Kong onkin Méliès’n perillinen suoraan alenevassa polvessa. Jackson käsikirjoittajiensa Fran Walsihin ja Philippa Boyensin kanssa luovat uskottavuutta juuri riittävästi, jotta tarinaan ja sen henkilöihin voi samaistua.
Tämä on oikea ratkaisu. Kauhulla voi ajatella nyky-Hollywoodin kynäilijöitä selittämässä salaperäisen saaren asujainten todenperäisyyttä ja ekosysteemiä. Jackson on uskollinen alkuperäiselle elokuvalle ainakin siinä suhteessa, että seikkailu ei todellakaan jää tällaisten epäolennaisuuksien jalkoihin. Kolme tuntia ei lopulta olekaan niin pitkä aika katsoa aina uusia ja uusia seikkailun käänteitä, jotka tehnevät monet ohjaajakollegat vihreiksi kateudesta.
Fantasiamaailman uskottavuus on eri asia kuin tarinan uskottavuus suhteessa reaalimailmaan. Sitä nimittäin pitää olla. Elukoita on digitoitu jos jonkinlaisia Steven Spielbergin käänteentekevän Jurassic Parkin (1993) jälkeen, usein hyvin vaihtelevalla menestyksellä. Jacksonin King Kongin pelastaa tässä juuri uskottavuus. Jo Sormuksen Klonkun liikkeet suurimmaksi osaksi luonut Andy Serkis tuo koordinaationsa myös ison apinan nahkoihin, minkä pohjalta sitten Jacksonin efektitehtaan Wetan bittitaikurit ovat luoneet yhden tähän mennessä parhaista digitaalisista hahmoista.
Apinan tapeltua karva pöllyten kolmen T-Rexin kanssa ja alkaessa sitten mököttää pelastamalleen ihmisihastukselleen ovat hetkiä, joissa tajuaa pitävänsä digitaalista apinaa täysin ihmishahmojen veroisena niin uskottavuudeltaan kuin koskettavuudeltaankin. Apina ei ole liian ilmeikäs kuten monet Hollywoodin digituotoksista vaan sopivan apinamainen. Elukan karu inhimillisyys yltyy myös hyvin tunteisiin vetoavaksi tarinan edetessä, mutta ei onneksi koskaan liian imeläksi.
Apina tarvitsee loistaaksen myös hyvän vastanäyttelijän, ja tähän tehtävään Naomi Watts on täysosuma. Hänen hauraanoloisen ulkokuorensa alta löytyy tarpeeksi potkua ja hän voi kiittää käsikirjoittajia, jotka ovat karsineet yksinpuhelut apinan kanssa minimiin. Elokuvassa on muutenkin pituuteensa nähden yllättävän vähän puhetta.
Jack Black taas esittää loistavasti elokuvamiestä, jonka repliikki ”Voit luottaa minuun, olen elokuvatuottaja” on pudottaa penkiltä. Jackson pitää huumorin muutenkin hyvin mukana spektaakkelissaan sen yltymättä koskaan turhan läpinäkyväksi. Adrien Brody hoitaa myös hyvin kakkosrakastetun roolinsa sankarillisena kynämiehenä.
Tämän elokuvan rakastavaiset ovat siis eittämättä nainen ja jättiläisgorilla. Se saattaa tuntua lapselliselta, mutta niin koskettavasti ja viihdyttävästi ohjaaja Jackson sen kertoo, että se tuntuu hyvinkin todelliselta. King Kong on loistava esimerkki elokuvan luomisvoimasta, teoksesta, jossa tarina ja sen toimimaan saava taidokas audiovisuaalinen tulkinta viedään huippuunsa.
Teksti: Jari Rantala
Kuva: Buena Vista