Mari Vares & Vesa Vares: Valmis valtioksi. Suomi ja eurooppalainen itsenäistymisaalto. Docendo. 2019. 288 s.
1910- ja 20-lukujen taiteen vuosina Suomen ehti itsenäistyä ensimmäisenä Euroopan hajonneista imperiumeista syntyneistä uusista valtioista. Olimme ensimmäinen ”…seuraajavaltio, imperiumista irronnut kansallisvaltio”, kuten Mari Vares ja Vesa Vares määrittelevät.
Euroopan kartalle piirrettiin uusia rajoja Suomesta Baltian ja Puolan kautta keskiseen Eurooppaan ja Balkanille. Lisäksi Irlanti pyristeli irti Lontoon otteesta.
Mutta kun maailmansota oli ohi, pöly tantereilla ei laskeutunut nätisti, eikä kaikki uusi ollut pultattuna paikallaan, kun ei ollut aina paikallaan vielä lainkaan.
Osa valtioista oli vanhoja valtioita. Ne olivat olleet olemassa eri rajoin, mutta niillä oli jo selkeä menneisyys, - Puola, ja kaksoismonarkiasta syntyneet Itävalta ja Unkari.
Suomi, Baltian maat, Jugoslavia ja Tshekkoslovakia ponnistivat jaloilleen valtiollisina märkäkorvina.
Kaikki eivät päässeet jaloilleen
Kaikki eivät tuolloin pysyneet omillaan pitkään, näistä suurin esimerkki, yhä entistä Venäjän imperiumia hiertävä Ukraina. (Baltian maiden ja Puolan kohtalon rajamuutoksineen tiedämmekin toisen maailmansodan seurauksena.) Tshekkien aiemmin jyräämäksi jäänyt Slovakia ilmestyi kartalle vasta 1993.
Historian lehtori ja oppikirjailija Mari Vares ja poliittisen historian professori Vesa Vares ovat kirjoittaneet hyödyllisen ja tiiviin perusteoksen ensimmäisen maailmansodan melskeissä ja raunioille syntyneistä valtiosta Euroopassa.
Kirja taustoittaa maita kansallisen identiteetin ´synnyn ja erilaisten ´valtiovalmiuksien´ (kuten hallinto, kansanvaltaisuus, poliittiset oikeudet ja laillisuusajattelun merkitys) ja reunaedellytysten kautta.
1800-luvun nationalismi pyyhki yli koko vanhan mantereen, mutta jokaisessa sittemmin syntyneessä valtiossa aate ja käsitykset istuivat ja muotoutuivat omassa historiallisessa yhteydessään.
Itsenäistymiset taustoineen eivät identtisiä
Yksikään valtio ei ollut kopio toisesta, vaan oma tapauksensa. Löytyy ”kansallisia” samankaltaisuuksia, mutta myös erilaisuuksia ja omalaatuisuuksia eri astein, ja kaikki tämä suuressa historiallisessa murroksessa, missä odotushorisontti liikkui ja vaihtui epävarmuutta luoden.
Kirja muistuttaakin virkistävästi siitä, miten epähistoriallista ja epäanalyyttistä on niputtaa tietyn alueen valtiot samaan muottiin, ajatellaan vaikka Eurooppaa vuonna 1989 ja sen jälkeen, tai niin kutsuttua arabikevättä ja seuranneita vuosia.
Varekset vertailevat Suomen tilannetta ja taustoja muihin sittemmin itsenäistyneisiin maihin.
Olimme ja olemme Euroopan reunalla, mutta ennen Suurta sotaa ja itsenäistymistä suuriruhtinaskunta, jolla oli kirjan vertailukumppaneihinsa laaja autonomia. Venäjän imperiumin myötä sodan melskeet vaikuttivat täälläkin, tunnetuin seurauksin.
Mutta kun merellä myrskyää, ei tiedä mitä tapahtuu. Suomen itsenäistyminen ei ollut pitkään ja tarkkaan suunniteltu ´projekti´ ilman kytköksiä Eurooppaa repivään maailmansotaan.
Itsenäisyydestä ei haaveiltu laajemmalti muuallakaan, edes sodan alettua. Tilanne ja tilaisuus teki ’varkaita´. Itsenäistymisten dynamiikka sai pontta sekä sisältä että ulkoa.
Yhteistä uusille valtioille oli muun muassa sota ja aseellinen konflikti. Yksikään ei välttynyt haavoitta. Suomessa se käytiin traagisesti perhepiirissä heti itsenäistymisen jälkeen, mutta esimerkiksi Baltiassa vihollinen oli ulkopuolinen, Saksa ja Venäjä.
Suomella ei pakolaishallitusta
Osalla uusista valtioista oli pakolaishallitus ja itsenäisyyspyrkimyksiä ohjattiin poliittisesti myös ulkomailta. Suomessa näin ei ollut. Meillä oli myös toimivaa hallinnollista, lainkunnioituksellista, teollista ja puolueisiin ja kansanliikkeisiin perustuvaa ei-aristokraattista kansanvaltaista jatkuvuutta. Kaksikielisyys ei repinyt maata.
Suomi myös halusi olla läntinen ja skandinaavinen valtio, mille Ruotsi-kytkökset antoivat historiallista perustaa. Mutta vaikka V.I. Leninin johtamien bolshevikkien puumerkki saatiin itsenäisyyspaperiin alle pian, Suomi janosi lännen hyväksyntää.
Tarvitsimme länttä poliittisesta ja taloudellisesti. ”…kysymys osallistumisesta Pietarin valtaukseen ja lopulta rauhan solmiminen bolsevikkien kanssa päätettiin enemmän länsipolitiikan kuin Venäjä-politiikan ehdoilla: mikä sopi lännen strategiaan ja siihen, että Suomi toimisi oikeassa joukossa.”
Vanhojen valtojen identiteettikriisit
Itsenäistynyt Itävalta kadotti itsensä. Ei syntynyt itävaltalaista identiteetti, maa halusi olla osa Saksaa, kuten sitten kävikin.
Vanha valta, mutta välillä kartalta kokonaan kadonnut ja imperiumien jakama, Puola pähkäili ollako monikansallinen vai etnisyyttä korostavan nationalistinen. Perin tuttua tämän päivän Puolassa.
Unkari katkeroitui sodan tuloksena. Sen ylpeys oli unkarilaisten mielestä tallottu. Trianon rauhansopimus 1920 väestö- ja aluemenetyksineen oli traumaattinen ”häpeärauha”. Vareksien mielestä Unkarin katkeruus ja ”lähestulkoon myyttisen unkarilaisuuden” jäljet näkyvät tämän päivän Unkarissa.
Itänaapurimme ulkopuolella Unkarin ”voimakas historiasta kiinni pitäminen on lähes ainutlaatuinen ilmiö oman aikamme Euroopassa –”, kirja toteaa.
Historian lukeminen kannattaa aina, kun käsissä on isoja, monimutkaisia asioita, taustoja ja vaikutuksia mielekkäästi avaava ja analysoiva teos. Joidenkin asioiden toistosta huolimatta tämä kirja auttaa ymmärtämään myös eurooppalaista nykypäivää.