Bandi: Syytös - 7 kertomusta Pohjois-Koreasta (S&S 2017). Suomentaja Raisa Porrasmaa.
Mies yrittää päästä kotikylästään kaukaiseen maakuntaan jättämään jäähyväiset kuolevalle äidilleen. Matkaan tarvitaan kuitenkin kulkulupa, jota mies ei yrityksistä huolimatta saa viranomaisilta. Äidin asuinpaikkakunnan suunnalle on nimittäin tulossa "ensimmäisen luokan tapahtuma", jonka takia matkustusta on rajoitettu. Kertomuksen mies kuitenkin löytää keinon päästä matkalle, hän selviää viidestä tarkastuksesta ja juuttuu lopulta kuudennelle tarkastuspisteelle.
Novelli kertoo siitä, kuinka vähän valtio lopulta välittää tavallisten ihmisten arkipäiväisistä ongelmista. Ykkösluokan tapahtuma eli itsensä diktaattorin matka alueelle on tärkeämpi kuin kansalaisten murheet. Lupalappujen hakeminen tyssää Osasto numero kahteen eli tärkeään turvallisuuspalveluun, jonka asioista ei ole valitusoikeutta. Kansalaisia kontrolloidaan, rikkeistä rangaistaan. Sanomana tuntuu olevan, että jokainen pysyköön omassa yhteiskunnallisessa luokassaan ja tyytyköön osaansa.
Syytös-kirjassa on seitsemän novellia, jotka kaikki kertovat pienistä ihmisistä, jotka elävät arkea diktatuurissa 1990-luvulla. Päinvastoin kuin yleensä Pohjos-Koreasta kertovassa kirjallisuudessa, nyt ei mässäillä vankileireillä, kidutuksilla tai muilla kamaluuksilla vaan ollaan niin sanotun tavallisen ihmisen tasolla. Tarinoiden tapahtumapaikat vaihtelevat mutta juoni on usein samantyyppinen: Yksilö kyllä yrittää paljon mutta puolueen, valtion tai "koneiston" takia hänen uhrautumistaan ei huomata vaan liiallinen hyvyys ja yrittäminen voivat merkitä joutumista leirille. Kirjan nimi "Syytös" kertoo paljon tarinoiden sisällöstä.
Novellit ovat kuivalla tavalla humoristisia. Karl Marxin juliste aiheuttaa pääkaupungissa Pjongjangissa asuvulle pienelle lapselle kauhukohtauksia, koska hän kuvittelee Marxin pohjoiskorealaisen taruston hirviöksi. Lapsi näkee julisteen ikkunastaan, jonka takia äiti on hankkinut näkymän peittävät verhot, siis erilaiset verhot kuin naapureilla. Tästä voi jo melkeinpä arvata, että huonostihan perheelle lopulta käy.
Mutta vaikka tarinan lopputuloksen arvaa melko nopeasti, tärkeintä on havaita kuinka tuohon ikävään lopputulokseen joudutaan. Kuinka yksi sinällään pieni asia johtaa toiseen ja sitten kolmanteen. Kuinka ihmiset kyttäävät toisiaan, kuinka korttelivahti päättälee asioiden olevan ja kuinka turvallisuuspalvelu lopulta päättää, mistä on lopulta kysymys. Kaikki asioita, jotka normaalissa länsimaisessa yhteiskunnassa elävälle ovat täysin toisarvoisia mutta diktatuurissa kaikella on oma, syvempi ja usein tuhoisampi merkityksensä.
Kaikki Pohjois-Koreassa tuntuu perustuvan jonkinlaiseen näyttelemiseen. Koko maa on eräänlaista teatteria, jossa jokaisella on oma roolinsa. Useammassakin tarinassa tämä teatterimaisuus tulee hyvin esille. Ihmiset saattavat puhua keskenään hyvinkin avoimesti mutta heti ulkona on jo varottava erilaisia vakoilijoita ja tarkkailijoita, jotka panevat kaiken merkille.
"Alussa ihmiset eivät olleet varuillaan, mutta he huomasivat pian, että agentit kirjasivat salaa ylös heidän jokaisen käyntinsä Kim Il-sungille omistetulle alttarille. Niinpä he ottivat tavaksi käydä siellä vähintään kerran päivässä. Rutiini muodostui tiukaksi säännöksi, jota kaikki noudattivat. Yhä useampi päätti vierailla siellä sekä aamulla, päivällä että illalla. Kohta kaupungin viisisataatuhatta asukasta keräsi kukkia päivittäin kantaakseen niitä kaikkiin puolueen tiloihin."
Kirjan kirjoittajan, Kiinassa syntyneen korealaisen, kerrotaan asuvan edelleen Pohjois-Koreassa ja että käsikirjoitus on salakuljetettu Etelä-Koreaan. Tämän 1950 syntyneen kirjailijan pseudonyymi on Bandi eli tulikärpänen. Teos ilmestyi alun perin Etelä-Koreassa 2014 ja nyt sen oikeudet on myyty 15 maahan.
Kirjan esipuheessa kerrotaan Bandin historiasta ja kirjan syntyvaiheista. On tietenkin hämmentävää, että Pohjois-Korean dikatuuria kuvaava kaunokirjallinen teos on ylipäätään kirjoitettu niin, että kirjailija asuu edelleen kotimaassaan. Toisaalta, saatiinhan kommunistisesta Neuvostoliitostakin kriittisiä kirjoja länteen julkaistavaksi. Kuuluisin lienee Aleksandr Solzhenitsynin Vankileirien saaristo, joka julkaistiin lännessä vuonna 1973.