Kirja-arvio: Poika ja Ilves -ohjaaja Raimo O Niemi sai elokuvaoppinsa punaisessa Moskovassa – ehtona puoluekirja

Neuvostoliito oli monelle nuorelle suuri ja mahtava lupaus paremmasta 1970-luvulla.

Raimo O Niemi (s. 1948) tunnettaneen parhaimmin elokuvasta Poika ja ilves. Elokuva-alalla hän avasi ovet punaiseen Moskovaan. Hän vietti vuodet 1970-76 opiskellen siellä ensin kieltä valmistavassa koulussa, ja sen jälkeen viisi vuotta elokuvaohjaajaksi Vgik-elokuvainstituutissa.

Ennen kuin hän pääsi toteamaan olleensa ensimmäinen Vgikin läpäissyt ja diplomin kouraansa saanut suomalainen, Niemen täytyi uurastaa käytännön tekemistä, tahkota tentteihin sekä Leniniä että itse alaa, turhautua, reissata, ryypätä, rakastua ja erota, tavata Moskovan suomalaisia.

Puolueen jäsenkirja vaatimuksena

Moskovan junaan tarvittiin paitsi lippu, myös stipendi Suomen kommunistiselta puolueelta, ja käytännössä puolueen jäsenkirja. Toki ennen Moskovan-vuosia Niemi yritti päästä teatterikouluun, oli tekemässä hyllyyn jääneen elokuvan Julisteiden liimaajat, ja tuotti musiikkia huonolla menestyksellä.  

Ilman kommunistin papereita ei siis ollut asiaa elokuvaoppiin Neuvostoliitossa.

Opiskellessaan Niemi ”laskettiin” SKP:n vähemmistöön eli taistolaisiin. Hän kertoo olleensa koululaisena vasemmistolainen, elokuvien ystävä, ja nuorisoteatterilainen. Toimittajana Niemi oli jonkin aikaa Sosialidemokraatissa – ja Ruotuväessä. Toki hän oli yrittänyt päästä Lahden porvarilliseen aviisiin Etelä-Suomen Sanomiin.

Niemen kirjeistä ja kerronnasta päätellen hän ei ollut aatteellisesti dogmaattisimmasta päästä, ja sanoo pohtineensa suhdettaan reaalisosialismiin jo ennen Moskovan-vuosiaan. Tähän täytyy vain uskoa. Kirjeessä ystävälleen Suomeen 3.4. 1971 Niemi ironisen sävyisesti toivottaa ”Terkkuja ja kasvattakaa lapsenne kunnon marxismi-leninismin hengessä”.

Kirja perustuukin Niemen kirjeenvaihtoon ystävänsä Tuomo-Juhani Vuorenmaan kanssa. Päiväkirjaa hän ei pitänyt.

Kirjeet hyvä arkistolähde

Näin 2020-luvulla alkaa olla mahdotonta kuvitella perinteinen kirjeenvaihto ja postikortit itsestään selvänä ja säännöllisenä tapana vaihtaa kuulumisia. Tuolloin ja vielä myöhemminkin itse kukin kirjoitti ja vastaanotti niitä, ja luultavasti on säilyttänyt jossain sijaitsevassa pahvilaatikossa.

Niemi lainaa suoraan kirjeitään. Niiden teksti on rempseää ja arkipäiväistä. Toki elokuvan opiskelu ja tekeminen kommervenkkeineen on keskeistä. 

Mutta on paljon muutakin: Rahapula, kämpän etsimiset, neuvostoliittolaiset, sosialistimaista, Aasiasta, Lähi-idästä, Latinalaisesta Amerikasta tai Afrikasta kotoisin olevat opiskelukaverit, opettajat, ja lupakamppailut neuvostovirkakoneiston kanssa.

Tämän arvion kirjoittaja välillä havahtui, että kappas, kirjelainaus jo loppuikin, ja nyt kirjoitettu kerronta jatkuu. Tyylillisesti ne ovat samaa filmirullaa, jos voi sanoa. Se toimii.  

Tiedusteluviranomaiset luultavasti lukivat tai ainakin yrittivät lukea kirjeitä. Niissä ei neukkuvitsejä näy, mutta Niemi muistelee alun Leningradin-aikaansa. 

”Neuvostoanekdootti: Rikas afrikkalaisisä lähetti poikansa opiskelemaan Moskovaan. ”Miksi Moskovaan? Miksen vaikka Lontooseen”, häneltä kysyttiin. Mies vastasi: ”Jos lähetän hänet Lontooseen, hän palaa sieltä kommunistina. Moskovasta taas vakaumuksellisena kapitalistina!”

Melkoista taistelua opiskelu tuntuu olleen 70-luvun Venäjällä.

Valokuvat kertovat ankeudesta

Byrokratia, kielivaikeudet, näyttelijöiden ja muun henkilökunnan haaliminen oppilastöihin, teknisten laitteiden ja filmien heikko laatu, elokuvantekoreissaaminen pitkin läntistä Neuvostoliittoa Kaliningradista Tallinnaan ja Suomessakin, stressi opinnoista. Ja se yleinen neuvostoliittolainen materiaalinen ankeus. Tätä korostavat Niemen omat valokuvat.

Ihmisten kanssa Niemi yleisesti ottaen pärjäsi. Löysipä sieltä itselleen joksikin aikaa kaksi rakastettua, joista toisen saattoi avioonkin. Moskovan ajan ihmisistä on paljon personallisuuksia esiin tuovia kuvia myös, osa Niemen, osa muiden ottamia.   

Niemi pääsi paitsi lähelle joitakin ajan merkittäviä neuvostonäyttelijöitä (myös juomaan votkaa), myös tekemään – tai melkein – Suomessakin tunnettuja elokuvia, edes vähän.

Akira Kurosawan Dersu Uzalaan roolin näyttelijänä esti lopulta suomalaisuus. Se ei kuulemma kelvannut japanilaiselle elokuva-assistentille. Edvin Laineen Luottamuksen tekemisestä hän sai ensin pakit, kunnes lopulta teki Laineen kanssa sinunkaupat ja sai pienen roolinkin valkokankaalla.

Niemen mukaan silloinen varaelokuvaministeri houkutteli häntä jäämään pysyvästi Neuvostoliittoon elokuvanteon pariin, kun Niemi oli jo lähes paluukuopissa koti-Suomeen. Ei jäänyt. ”En ole katunut. En edes töiden välillä useahkosti ilman tuloja roikkuessani.”

Kyllä niitä töitäkin piisasi, muitakin kuin vain Poika ja ilves. Niemi pääsi mukaan tekemään Eino Säisän Kukkivan roudan maata televisioon. Rahallisesti se ei ollut suksee. Niemi toimi freelance-ohjaajana myös Maikkarille.  

Suomalaisen elokuvanteon historiasta kiinnostuneelle Niemen kirja on elämänmakuinen pitkä otos vuosista 1970-luvun Neuvostoliitossa.