Kirja-arvio: Suomi ja Francon Espanja

Diktaattori, antikommunistinen generalissimus Francisco Franco arvosti YYA-ajan Suomea.

Suomi ei pitänyt meteliä ihmisoikeuksista länsinaapurimme tapaan, olimme taistelleet urhoollisesti kommunismia vastaan, ja tasapainoilimme Espanjan tavoin ”omalaatuisten puolueettomuuksiemme” kanssa. Ja olimme myös Euroopan reunoilla erilaisia eurooppalaisia. 

Espanja on suomalaisille tuttu maa, jos monelle pinnallisesti, mutta tuttu kuitenkin. Aurinkorannikolla olevasta tuhansien suomalaisten pysyvästä ja talvehtimiskeskittymästä tulee mieleen siirtokunta, mutta EU:n vapaan liikkuvuuden ja tasa-arvon hengessä.

Suomen ja Espanjan viralliset suhteet 1920-luvulla alkoivat hamuillen, eivätkä kulttuurikontaktit olleet olleet tuohon mennessä moninaiset. (Polunraivaaja Ángel Ganivet luonnollisesti Panteónilla.) Suomi oli tiukasti porvarillinen, Espanja oli poliittisesti levoton, syöksyen kuiluun Francisco Francon sittemmin diktaattoriksi nostaman 1936-39 sisällissodan myötä. 

Toista maailmansotaa seurasi vuosikymmenen kylmä kausi. Suhteiden jäädyttämisessä aktiviinen oli Suomi, päättelee lähteiden perusteella Helsingin yliopiston alue- ja kulttuurintutkimuksen professori Jussi Pakkasvirta kirjassaan. 

Franco (1892- 20.11.1975) oli persoonaltaan vanhoilliskatolinen, autarkiaan taipuvainen sotilassielu, joka pelasi Espanjan ulos osallistumisesta toiseen maailmansotaan keskusvaltojen rinnalla, mutta Kylmän sodan alettua pikku hiljaa avautui länteen. Yhdysvallat perusti maahan neljä sotilastukikohtaa 1950-luvun alussa, kauan ennen Espanjan Nato-jäsenyyttä. 

Diplomaattiset välit normalisoituivat 1954, Stalinin kuoltua edellisvuonna. Ja siitä se sitten lähti. Politiikassa Suomen ja El Caudillon Espanjan suhteet puhuttivat lähinnä eduskunnassa sisällissodan aikaan ja 1940-luvulla. 

Suomen ja Francon Espanjan virallisista suhteista ei ole hyllymetrikaupalla kiinnostavaa, suuremmalle yleisölle, kirjoitettavaa. Siitä huolimatta tässä kirjassa tarjolla on lihaa ja lihalientä, erityisesti henkilökohtaisia suhteita ja persoonia, sanoisinko persoonallisuuksia: Diplomaateista Neuvostoliitto-johtoista valvontakomissiota paenneisiin upseereihin, taiteilijoista matkailukeisariin.

Näitä Pakkasvirta tarjoaa mainion ja tuiki tärkeän historiallisen ja poliittisen taustoituksen kera, Francon lähes 40-sivuista elämäkertaa myöten. Ei siis pelkkää Suomi-Espanja-Suomea. 

Antikommunistisuudestaan huolimatta Franco ”ihaili jollain lailla Neuvostoliiton organisatorista järjestelmää”. Molemmissa järjestelmissä ainakin poliittiset vastustajat siivottiin tehokkaasti pois. Hän oli myös kiinnostunut kuuleman Suomen ja Neuvostoliiton suhteista, raportoivat diplomaatit Madridista aikoinaan. 

Helsingissä olevia Francon diplomaatteja puolestaan kiinnostivat muun muassa sotien jälkeinen runsas lakkoliikehdintä. Franco kun ei lakkoja suvainnut. 

Oli kiintoisaa lukea, että Franco salli Fidel Castron visiteerata Espanjassa, Che Guevaran myös. Franco ja Castro eivät kuitenkaan koskaan tavanneet, mutta molempien tausta on maan luoteiskulmassa Galiciassa. 

Vain yhdellä suomalaisella oli suora yhteys diktaattoriin. Hän oli Mannerheimin sukulainen, ”seikkailija ja aatelismies” Carl von Haartman. Hän oli yksi niistä 14 Francon joukoissa taistelleista suomalaisista, ja jatkosodan aikana sotilasasiamies Madridissa. Ja sittemmin sutjakka liikemies, joka pomppaa kirjassa useasti esiin.

Jatkosodan päätyttyä joillakin upseereilla maa alkoi polttaa jalkojen alla. Yksi heistä oli eversti Reino Hallamaa. Stella Polaris -operaation myötä hän katsoi parhaaksi ´kadota´ Espanjaan, minne hän, ”Ricardo Palma”, perheineen juurtui. Hänen poikansa, 1945 syntynyt Hannu Hallamaa, saa kirjassa oman taustalaatikon Costa del Solin ”suomalaisseniorina”.   

Persoonina nousevat esiin myös diplomaatti ja liikemies Veikko I. Rutanen, taiteilija Totte Mannes (molemmista omat henkilökuvat), ja diplomaatti Heikki Brotherus.

Sillä aikaa kun naapurit valittivat Brotheruksen rappukäytävässä mekkaloivista lapsista, hän teki kriittisiä havaintoja vielä takapajuisesta maasta 1950-luvulla. Hänen luonnehdintansa ”epäespanjalaisesta” Francosta persoonana on varsin kaunistelematon. Ei viihdyttävintä viiniseuraa. 

Ennen 60- ja 70-luvun suhteiden institutionaalisen, kulttuurisen, matkailullisen ja henkilösuhteiden laajenemisen ja syvenemisen aikaa paljon siis rakentui persoonien varaan.

Sittemmin ovat avautuivat. Suomalaiset löysivät Espanjan auringon, espanjalaisiakin piipahti Suomessa Francon tytärtä myöten - vierailu pääsi Karin pilapiirrokseenkin. 

Ensimmäinen suomalainen ministerivierailu Espanjan tapahtui keväällä 1967. Kunnian sai kauppa- ja teollisuusministeri Olavi Salonen, tiukasti kaupallisissa merkeissä. Mistä tulee mieleen silloisen ulkomaankauppaministerin Pertti Salolaisen kiiruhtaminen Pekingiin 1989 pian Tiananmenin aukion verilöylyn jälkeen, ensimmäisenä länsimaisena ministerinä.

Salosta ennen Alkon johtaja K.A. Fagerholm vieraili maassa kahdesti, mutta espanjalaislähteiden mukaan mm. entistä moninkertaista pääministeriä kiinnosti matkoillaan vähintään tarpeeksi ay-toiminta.

Espanjan Helsinkiin akkreditoidut valtion virkamiehet seurasivat tarkkaan Suomen Espanja-kuvaa.

Tässä Yleisradio sai höykytystä, kun Francoa esitettiin huonossa valossa. Monet katsojat tuohtuivat, olihan Espanjassa kiva lomailla, kun siellä vallitsi kuri ja järjestyskin, ja poliisi auttoi aina. Suomettuneisuuden komiikkaa oli, kun Sävelradion pakinoitsijoita kiellettiin markkinoimasta Espanjaa ”mukavana matkailumaana”. Poruhan siitä syntyi, ja lopulta syyllinen ohjeistukseen oli ”joku alempi toimihenkilö”. 

Suomi ei välttynyt kansainvälisiltä jännitteiltä. Kyseinen tapaus koski jalkapallo-ottelua, konteksti oli yhä jatkuva Espanjan ja Britannian vuosisatainen riita Gibraltarista.

Espanja päätti pelata MM-karsintaottelunsa Suomea vastaan lokakuussa 1969 La Líneassa. 

Kaupunki kenttineen sijaitsee aivan Gibraltarin rajalla. Britit huolestuivat, että Espanja käyttää ottelua poliittisena manifestina. Tapahtuma meni poliittisesti hyvin, urheilullisesti ei, Suomen kannalta. Ei tullut etukäteistä Gijónin ihmettä, vaan turpiin 6-0. Mutta se on jo toinen juttu. 

Francon kanssa? On sujuvasti luettava kirja. Se tarjoaa taustaa ja herkullisia henkilökuvia ja anekdootteja. Suomi oli Francon kanssa. Ei samassa pedissä eikä edes samassa huoneessa, mutta samaan, riittävän väljään asuntoon mahduttiin.  

Lukeminen kannattaa aina, ja tämä kannattaa ottaa vaikka lennolle Barcelonaan tai Málagaan. Samalla voi ainakin ajatuksissa heittäytyä hetkeksi Kalevi Keihäsen lomalentojen viinanrentoon eksotiikkaan.