USA/Englanti 2005. Käsikirjoitus ja ohjaus: Mike Binder. Tuotanto: Jack Binder, Alex Gartner. Kuvaus: Richard Greatrex. Leikkaus: Steve Edwards ja Robin Sales. Pääosissa: Joan Allen, Kevin Costner, Erika Christensen, Evan Rachel Wood, Keri Russell, Alicia Witt, Mike Binder, Tom Harper, Dane Christensen. Kesto: 118 min.
Ohjaaja-näyttelijä Mike Binder tunnetaan nainti-intoisille äijille suunnatuista komedioistaan (mm. The Sex Monster 1999), joiden henkeä kuvaa Suomenkin televisiossa pyörinyt Aina mielessä -sarja. Siinä huippumallin näköisten naisten keski-ikäiset aviomiehet fantasioivat kaikesta mikä liikkuu, pettävät vaimojaan kaiken kanssa mikä liikkuu ja puivat sitten hassunhauskoja tekosiaan kaljanhuuruisessa miesporukassa; huonosti peitelty naisviha kuorrutetaan latteuksilla ja näennäisellä poliittisella korrektiudella. Pojat on poikia, heh heh.
Paradoksaalista kyllä noissa rehellisen taantumuksellisissa märissä unissaan Binder onnistuu paremmin kuin uutuudessaan, ”koskettavassa draamakomediassa” Kiukun parempi puoli, joka epätoivoisesti tavoittelee naisnäkökulmaa. Mitään koskettavaa höttöisessä hutussa ei ole, ei liioin todellista draamaa saati komiikkaa. Kiukun erilaisiin puoliin katsoja-parka kyllä joutuu tutustumaan, puhumattakaan myötähäpeästä. Varsinkin kun mukaan on saatu huijattua loistava näyttelijäveteraani Joan Allen.
Terry Wolfmeyerista (Allen) tulee todella kiukkuinen nainen, kun aviomies jättää hänet yksin neljän teinityttären kanssa ja häipyy (kuinka omaperäistä!) ruotsalaisen lentoemännän matkaan. Terry on niin, niin kovin kiukkuinen nainen, että hän korottaa ääntään ja tarttuu hanakasti ginipulloon. Tyttäret, jotka ovat onneksi kaikki kauniita ja lahjakkaita, kummastelevat äidin menoa, koska tämä ennen on ollut ”niin kovin mukava”. Sitten hätiin löntystelee naapurin juoppo ex-baseball-tähti Denny Davies (Kevin Costner), joka on valmis jakamaan naisen kanssa niin pullon kuin punkkansakin. Näin myös tapahtuu, ja kummastelu jatkuu.
Seuraa loputon liuta vaivaannuttavia kohtauksia, joissa istutaan ruokapöydässä vaivaantuneina, maataan sängyssä vaivaantuneina ja puhjetaan vaivaantuneeseen nauruun, jonka syy jää hämärän peittoon. Vakavia aiheita koetetaan sivuta. Mutsi dokaa ja röökaa. Heti yksi tyttäristä, tanssiin ja syömättömyyteen hurahtanut Emily (Felicitynä tunnettu Keri Russell) sairastuu, toinen (Alicia Witt) pamahtaa paksuksi ja nuorimmainen (Kolmetoista -leffasta muistettava Evan Rachel Wood) rakastuu poikaan, joka on ihkaoikea homo! Aiheet eivät kuitenkaan kertaakaan kosketa, koska käsittelytapa on niin – vaivaannuttava.
Mike Binderin kirjoittama dialogi vasta vaivaannuttavaa onkin. Se yrittää olla hauskaa mutta on kliseistä, töksähtelevää ja armottoman epäuskottavaa. Kun kaikki on vielä ohjattu kuin ginikännissä ja side silmillä, lopputulos alkaa kääntyä perhedraaman kehnoksi parodiaksi. Itselleen Binder on tietysti kirjoittanut osan, jossa hän pääsee lakanoihin simpsakkaa Andy-tytärtä esittävän Erika Christensenin kanssa. Huumori(?) tilanteeseen haetaan tuttuun tyyliin kohtauksessa, jossa tytön äiti uskaltaa kyseenalaistaa ruttuisen äijänräähkän sekaantumisen alaikäiseen. Mies vastaa: ”Nuorten tyttöjen kanssa nyt vain on mukavampaa, kun ne osaavat olla kiitollisia – en kai minä tuommoisen oman ikäiseni hapannaaman kanssa mihinkään ryhtyisi!” Jep jep.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Scanbox