Konserttiarvio: The Clarke/Duke Project Helsingin Kulttuuritalossa 11.7.2006

Stanley Clarke (Photo: AP)
Stanley Clarke (Photo: AP)AP
Julkaistu 12.07.2006 12:21(Päivitetty 12.07.2006 12:55)

Monessa liemessä keitetyt yhdysvaltalaismuusikot basisti Stanley Clarke (s. 1951) ja kosketinsoittaja George Duke (s. 1946) saapuivat hieman yllättäen Suomeen yhteisen "projektinsa" kanssa. He ovat vuosien varrella esiintyneet Suomessa eri kokoonpanoissa ja itse asiassa tavanneet toisensa ensimmäistä kertaa juuri Suomessa. Tämä tapahtui 1970-luvun alussa Pori Jazzissa.

Molemmilla soittajilla on takanaan pitkä ura ja yhdistävänä tekijänä jazzin fuusiointi muihin musiikinlajeihin. Clarke tunnetaan jazzin ja rockin yhdistelijänä, kun taas Duke on Frank Zappa -yhteyksistään irrottuaan naittanut jazzia lähinnä souliin ja funkiin mutta menestynyt hyvin myös muiden artistien tuottajana.

Miehet levyttivät The Clarke/Duke Project -nimellä kolme albumia (1981, 1983 ja 1990), jotka yllättivät sisällöllään fuusiojazzin ystävät. Niillä kuultiin enimmäkseen ajanmukaista pop-soulia ja -funkia. Jotain kertoo se, että albumien tunnetuin kappale on Yhdysvaltojen poplistallakin 25 vuotta sitten hyvin menestynyt balladi Sweet Baby.

Keikalla parivaljakon täydensivät kvartetiksi rumpali Ron Bruner ja kosketinsoittaja Phil Davis. Nuori Brunner mäiski rumpuja raskaalla kädellä, mikä taisi olla erityisesti Clarken mieleen. Smooth jazz -mies Davisin rooli keikalla sitä vastoin jäi vaatimattomaksi syntetisaattoriäänimaailman luomiseksi.

Setti alkoi funkaten, ja ensimmäisillä kappaleilla Clarke pääsi peukuttelemaan instrumenttiaan ja Bruner hakkaamaan settiään olan takaa, kun taas Duken taidot kosketinsoittajana jäivät piiloon. Niistä saatiin vilaus, kun siirryttiin akustisiin instrumentteihin. Tällöin Clarke ja Duke esittivät duona kauniin tulkinnan Autumn Leaves -jazzstandardista. Samassa yhteydessä kuultiin myös uudelleen sovitettu Sweet Baby -balladi, joka paljasti Duken äänen heikon nykykunnon. Studioalbumeillaan mies on esittänyt pätevää falsettilaulua.

Seuraavaksi lavalle jäi vain Clarke kontrabassonsa kanssa. Miehen pitkä soolo-osuus muistutti, että vastaavia virtuooseja on maailmalla harvassa. Soolon tyylittelyt veivät klassisesta afrikkalaiseen musiikkiin ja kaikkeen siltä väliltä. Se myös kiteytti Duken aiemmassa spiikissään sanoiksi pukeman illan yksinkertaisen teeman: "We like all kinds of music."

Siinä missä setin alkupuolella oli sivuttu yhtä Duken uran huippuhetkeä, brasilialaissävyisen Brazilian Love Affair -albumin (1979) nimikappaletta, loppu oli odotetusti varattu Clarken ehkä tunnetuimmalle kappaleelle School Days (1976). Tuo nopeatempoinen rynkytys vetosi ehkä yleisön rockdiggareihin - mutta ei minuun.

Hyvien tapojen mukaisesti ilta loppui encoreen. Siinä palattiin funkiin, mutta versio Parliamentin funkklassikosta Mothership Connection jäi lyhyeksi. Duke taisi huomata, ettei Kulttuuritalon yleisö oikein lämmennyt funkille. Toisaalta Duke voi katsoa myös peiliin: syntetisaattorilla tapaillut puhallinriffit kuulostivat lähinnä säälittäviltä.

Mitään suuria musiikkielämyksiä konserttiin ei Clarken soolo-osuutta lukuun ottamatta mahtunut, mutta kahden tunnin mittainen setti antoi melko oikeudenmukaisen pikakatsauksen näiden huippumuusikoiden uriin. Yleisö tuntui pääosin tyytyväiseltä illan fuusioantiin.

Teksti: Kimmo Heikkinen

(MTV3)

Tuoreimmat aiheesta

22-Pistepirkko