Kokurikozaka kara, Japani 2011. Ohjaus: Goro Miyazaki. Käsikirjoitus: Hayao Miyazaki ja Keiko Niwa, perustuu Chizuru Takahashin ja Tetsuro Sayaman sarjakuvaan. Tuotanto: Toshio Suzuki, Koji Hoshino. Kuvaus: Atsushi Okui. Hahmot: Katsuya Kondo. Animointi: Kitaro Kousaka, Atsushi Yamagata, Akihiko Yamashita. Musiikki: Satoshi Takebe. Suomenkielisen ääniversion ohjaus: Pekka Lehtosaari. Äänirooleissa: Saara Aalto, Tuukka Leppänen, Jon Jon Geitel. Kesto: 91 min.
Nostalgiassa on vastustamatonta tenhoa Goro Miyazakin ohjaamassa ja Hayao Miyazakin käsikirjoittamassa animaatioelokuvassa Kukkulan tyttö, sataman poika. Ei ihme, että elokuva lukeutui ilmestymisvuotensa suosituimpiin kotimaassaan Japanissa.
Tapahtumapaikkana on vuoden 1963 Yokohama. Tokion olympialaisia odotetaan jo kiihkeästi ja ilma tuntuu väreilevän kokonaisen uuden, modernin aikakauden alkua.
Perheensä vanhin tytär Umi asuu Poppelikukkulalla. Tyttö kaipaa Korean sodan tyrskyihin kadonnutta isäänsä. Surun saattelemana hän nostaa päivittäin merkkiliput salkoon varoittaakseen ohilipuvia laivoja vaarasta ja toivottaakseen niille turvallista matkaa. Joka päivä hän saa vastauksen eteläsataman hinaajasta - pojalta, joka ihailee tyttöä kaukaa.
Sataman poika on Shun, reipas ja tarvittaessa anarkistinenkin nuorukainen, joka käy taistoon oppilaille tärkeän kerhotalon puolesta. Rakas röttelö on joutunut purku-uhan kohteeksi, mitä nuoret itse eivät halua hyväksyä. Yhdessä koulutoverinsa Mizunuman kanssa Shun joutuu poikkiteloin koulun johdon kanssa tavalla, josta selvitään vasta Umin maltillisten neuvojen avulla.
Chizuru Takahashin ja Tetsuro Sayaman sarjakuvaan pohjaava Kukkulan tyttö, sataman poika on läpeensä sympaattinen tarina siitä, millaista on olla nuori ja ensi kertaa rakastunut. Elokuva huokuu valloittavaa viattomuutta ja hellän hupaisaa huumoria. Japanilaiset pop-iskelmät retroilevat taustalla herkän valoisina.
Elokuva kertoo omasta ajastaan viitaten samalla hienovaraisesti nykyhetkeen. Lähihistorian tuntevat tietävät, etteivät Miyazakin kuvaamat ilmiöt ole suinkaan japanilaisten yksityisomaisuutta, vaan samankaltaiset erehdykset ovat kuuluneet 1960-luvun lieveilmiöihin myös täällä meillä. Modernisaation tieltä mentiin raivaamaan liian paljon ja liian kallisarvoista.
Mestari Hayao Miyazakin pojan, Goron (Maameren tarinat, 2006), ohjaama Studio Ghibli -tuotanto hivelee silmää kuten aina. Pastelliväreissä hehkuva epookki on maisemallisten detaljiensa runsaudessa verraton visuaalinen nautinto. Ghiblin fantasiaseikkailuista enemmän pitäville elokuva saattaa olla myös hienoinen pettymys. Teiniromantiikan yletön söpöys kun on hetkittäin myös sen temaattinen heikkous.
Toisaalta tarvitseeko kaiken aina temmata hurjaan kurimukseensa? Puolitoistatuntinen tuokio käsinpiirretyn kaihomielen äärellä on usein enemmän kuin uskaltaa toivoa.
Teksti: Outi Heiskanen