Tänäkin jouluna, kun Ritva Mäkelä kuulee kappaleen Jouluyö, Juhlayö, hän siirtyy muistoissaan yli 20 vuoden taakse. Ritva elää mielessään uudestaan ne jouluyön tunnit vuonna 1989, jolloin hän heijasi sylissään kuolevaa äitiään ja jätti tälle hyvästit.
– Äitini olisi täyttänyt 90 tammikuun alussa 1990. Hän oli ollut yli vuoden sairaalan pitkäaikaisosastolla ja oli jo täysin valmis jättämään maanpäällisen elämän, Ritva Mäkelä aloittaa.
Hänen äitinsä heikkeni heikkenemistään ja tiesi sisimmässään, ettei näkisi 90. syntymäpäiväänsä. Mutta joulun yli hän tahtoi elää. Suunnitelmissa oli, että hän pääsisi viettämään joulua kotiin, tyttärensä perheen luokse.
– Äidin tila heikkeni syksyn aikana niin paljon, että hänet piti kuljettaa meille ambulanssilla. Sairaalan henkilökunta kertoi, että hänen elintoimintonsa olivat jo lähes olemattomat. Hän ei edes pystynyt juomaan enää, vaan saimme sairaalasta mukaan öljyä, jolla kostuttaa hänen suutaan. Hoitajat varmistivat vielä, että jaksaisinko varmasti, ja olivat iloisia siitä, että äidin toive joulusta kotona toteutuu.
Hengitysvaikeudet pakottivat palaamaan sairaalaan
Suunnitelmat muuttuivat kuitenkin pian, sillä Ritvan äidin olo kävi jouluaattona niin tuskaiseksi, että hän pyysi päästä takaisin sairaalaan.
– Äiti oli jo terveenä ollessaan kieltänyt kaiken keinotekoisen elämän ylläpitämisen. Hän halusi lähteä silloin, kun hänen aikansa tulisi. Edes lisähappea hän ei tahtonut ensin ottaa, vaikka hengittäminen kävi viimeisinä hetkinä todella vaikeaksi. Vasta kun minä näytin mallia ja hengitin happinaamarin kautta, äitikin suostui. Siinä me sitten olimme vuorotellen happinaamarit kasvoillamme, Ritva kertoo.
Lehtikuva/Martti Kainulainen
Äidin viimeiset hetket olivat jo lähellä.
– Lopulta äiti näytti kädellään, ettei halua enää happea. Ei enää, hän sanoi. Hän käpertyi sikiöasentoon, ja hänen hengityksensä alkoi pikkuhiljaa hiipua. Soitin paikalle hoitajan, joka sulki äidin silmät. Äiti oli poissa.
Jotakin sanottavaa jäi
– En tiedä kuinka kauan siinä kului, itkiessä äidin vuoteen vieressä. Lääkäri oli jo käynyt toteamassa äidin kuolleeksi ja mieheni lohdutti minua, että äidillä on nyt kaikki hyvin.
Yhtäkkiä sängystä kuului voimakas korahdus, ja Ritvan äiti avasi silmänsä vielä kerran.
– Äiti kysyi ihan selkeällä äänellä, onko hän muistanut pyytää anteeksi kaikkia riitojamme, ja jos ei ole, hän pyytää nyt, Ritva kertoo liikuttuneena.
Hän sai äitinsä takaisin vielä muutamaksi tunniksi, ja naisilla oli tilaisuus sanoa toisilleen kunnolla hyvästit.
– Kömmin äidin vuoteeseen ja keinutin häntä sylissäni vielä monta tuntia. Jossakin vaiheessa hän sanoi hymyillen, että ympyrä on sulkeutunut; minä heijasin sinua 49 vuotta sitten ja nyt sinä minua, uudestaan lapseksi tullutta, Ritva muistelee.
Viimein, kun kaikki oli sanottu, Ritvan äiti oli valmis lähtemään. Hän nukkui pois ennen joulupäivän valkenemista.
– En olisi voinut toivoa äidilleni kauniimpaa lähdön hetkeä. Hän oli aina ollut jouluihminen, ja nyt hän sai siirtyä ikuiseen jouluun.
Studio55/Elina Rantalainen
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55 etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme Studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä sähköpostia osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.