Läheisten itsemurhat veivät Sadun elämän täydelliseen kriisiin

Vuonna 1983 Satu Ojala oli juuri palannut seitsemänvuotiaan poikansa kanssa hiihtoreissulta Lapista, kun puhelin soi. Pojan isä ja Ojalan entinen mies oli tehnyt itsemurhan. Mikään ei ennalta viitannut siihen, että mies aikoisi tappaa itsensä, hänellä ei ollut esimerkiksi masennusdiagnoosia eikä Ojala ollut havainnut hänen käytöksessään mitään outoa.

– Mietin kovasti syytä. Yritin ymmärtää, mikä saa ihmisen tekemään niin väkivaltaisen ja radikaalin teon itseään kohtaan.

Ainoa asia, mikä miehen elämässä ei ollut kunnossa, oli työ. Hän eli valtavan paineen alla ja vietti unettomia öitä työpaikan tilanteen vuoksi. Ojala korostaa, että kyse on vain hänen spekulaatiostaan ja päätelmistään, mutta hän ei usko, että terapia olisi auttanut miestä vaikeassa tilanteessa.

Terapia olisi kuitenkin voinut auttaa Ojalaa ja hänen poikaansa itsemurhan jälkeen, mutta he eivät saaneet minkäänlaista apua, eivätkä osanneet hakea sitä.

– Olin silloin alle kolmekymppinen. Ei kukaan ollut kertonut, että miten sellaisessa tilanteessa pitää toimia, miten asiasta kerrotaan lapselle tai miten lasta tuetaan. Olin pihalla kuin lumiukko. Minulla meni kaksi viikkoa, ennen kuin pystyin edes kertomaan lapselle, että isi on kuollut.

Kuolinsyyn salaaminen oli raskasta

Kun Ojala lopulta kertoi isän kuolemasta pojalleen, hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pistänyt poikaansa veitsellä. Kipu viilsi niin kovaa.

– Aluksi hän kyseli, mihin isi kuoli. Sanoin, että odotamme ruumiinavauksen tuloksia, jos sieltä olisi vaikka selvinnyt jotain uutta. Jonain päivänä poika sanoi, että isi varmaan kuoli tupakkaan. Sanoin, että se voi olla mahdollista. Sen jälkeen hän lopetti kyselyn.

Salaamista seurasivat uskomattoman raskaat vuodet. Ojala pelkäsi koko ajan, että totuus tulee jostain ilmi. Hän oli päättänyt kertoa pojalleen kuolinsyyn sitten, kun tämä tulisi täysi-ikäiseksi. Ojala pelkäsi poikansa reaktiota, mutta sai kuitenkin kerrottua asian.

– En tiedä, mistä sen voiman sain. Poika tietysti järkyttyi, mutta hän sanoi, ettei ole vihainen minulle.

Pojan mielestä oli toisaalta hyvä asia, ettei hän ollut tiennyt aiemmin isänsä todellista kuolinsyytä.

– Hän sanoi, että hänellä oli ollut onnellinen lapsuus. Puhuimme asiasta kauan, ja kerroin hänelle kaiken, minkä tiesin asiasta.

Poika oli jyrkästi itsemurhaa vastaan

Poika oli kuitenkin isälleen todella vihainen. Hän ihmetteli, miten isä saattoi tehdä hänelle niin. Ojala yritti selittää pojalleen, että itsemurha tehdään itselle eikä läheisille. Poika totesi, ettei kukaan ole oikeutettu tekemään muille niin.

– Se sai minut jotenkin valheellisesti uskomaan, ettei minun tarvitse miettiä, että oma poika päätyisi tähän vaihtoehtoon, jos sitä voi vaihtoehdoksi kutsua. Hänen oikeudentajunsa oli niin sitä vastaan, itse olin paljon armollisempi.

Muutaman vuoden kuluttua Ojala joutui kuitenkin kohtaamaan äärettömän surun. Hänen poikansa löytyi itsemurhan tehneenä heidän entiseltä kesämökiltään vuonna 1999. Syksyllä poika oli ollut todella väsynyt koulun ja työn vuoksi sekä kärsinyt uniongelmista. Univaikeudet olivat johtaneet keskittymishäiriöihin ja tenteissä epäonnistumisiin.

Ojala ehdotti pojalle käyntiä lääkärissä, mutta lääkärissä poikaa ei ollut otettu tosissaan. Ojala kehotti poikaa hakeutumaan toiselle lääkärille, mutta poika kieltäytyi jyrkästi. Viimeisimpiä keskusteluita Ojala kävi poikansa kanssa, kun hän pyysi tätä kotiinsa yöksi. Ojala ajatteli, että poika voisi nukkua paremmin, mutta tämä ei halunnut tulla. Sitten poika katosi.

– Soittelimme päivittäin, enkä yhtäkkiä saanut häntä pariin päivään kiinni. Olin kovin huolissani.

"Huusin eläimellisesti, enkä pystynyt hillitsemään itseäni"

Ojala kävi seuraavina päivinä pojan asunnolla usein, päivisin ja öisin, mutta poikaa ei näkynyt. Hän soitti poliisille, mutta poliisit eivät tehneet asialle mitään. Kun poika oli ollut kateissa lähes viikon, Ojala oli juuri tullut pojan asunnolta työpaikalleen. Hänen veljensä soitti ja kertoi, että poika oli löydetty kuolleena.

– Ensimmäinen ajatus oli, että tämä ei voi olla totta. Huusin eläimellisesti, enkä pystynyt hillitsemään itseäni, vaikka pidin käsiä suun edessä ja viereisessä huoneessa oli asiakasneuvottelu käynnissä. Luhistuin ja kaikki paikat menivät tunnottomiksi.

Ojalan veli tuli hakemaan hänet työpaikalta ja ilmoitti asiasta esimiehelle. Ojala sai viikon sairauslomaa. Hän oli osittain töissä ja osittain pois töistä, kunnes hän sai siirrettyä vastuut muille. Pian Ojala olisi halunnut takaisin töihin, mutta hän oli niin itkuinen, että hän ei voinut kohdata ihmisiä. Esimies kehotti tulemaan vasta sitten, kun työskentely sujuisi sataprosenttisesti.

– Soitin työterveyslääkärille ja jouduin psykiatrin konsultointiin. Se oli käännekohta, jolloin ymmärsin, että minun pitää saada kunnon apua.

Psykiatrin konsultaatio kesti alle vartin, eikä lääkäri ollut vaivautunut selvittämään Ojalan taustoja. Hän kertoi tietävänsä, että surusta selviää vuodessa ja lykkäsi Ojalalle vahvan mielialalääkereseptin käteen.

– Olin saanut masennusdiagnoosin, vaikka en ollut masentunut. Olin sokissa. Soitin tuttavalleni ja kysyin, tietäisikö hän hyvää asiantuntijaa, joka voisi auttaa minua. Hän antoi kontaktin, ja pääsin osaavan psykiatrin kanssa purkamaan asiaa.

"Milloin herään tästä painajaisesta?"

Vastoinkäymisten määrä kuitenkin vain kasvoi. Ojala kärsi refluksitaudista ja sai kohtutulehduksen. Rankan tulehduslääkekuurin vuoksi hän oli huonossa kunnossa myös fyysisesti, eikä hänen elimistönsä enää pitänyt ruokaa eikä tulehduskipulääkkeitä sisällään. Esimies kyseli, milloin hän palaisi töihin. Pian Ojalalle ilmoitettiin, että hänet oli irtisanottu aiheettomien poissaolojen vuoksi, vaikka Ojalalla oli sairauslomatodistus jokaisesta poissaolopäivästä.

– En pystynyt enää nukkumaan, koska kärsin toistuvista unihalvauskokemuksista. Lääkärini lähetti minut lopulta Lapinlahden sairaalaan. Siellä toistelin tapahtunutta ja nipistelin itseäni. Mietin, että milloin herään tästä painajaisesta, yhdessä perheessä ei voi tapahtua kahta itsemurhaa.

Sairaalassa ollessaan Ojala osallistui Suomen Mielenterveysseuran SOS-kriisikeskuksen sururyhmään, joka oli tarkoitettu itsemurhan tehneiden läheisille. Hän tapasi siellä erään äidin, jota oli epäilty poikansa murhasta siihen asti, kunnes pojan itsemurhaviesti oli löytynyt.

– Tämä äiti oli kanssani myös samalla itsemurhan tehneiden vanhemmille tarkoitetulla SMS:n kuntoutuskurssilla. Siellä saimme tietää Surunauhasta, entisestä Itsemurhan tehneiden läheiset ry:stä.

Molemmat naiset alkoivat ottaa osaa Surunauha ry:n toimintaan. Ojala oli kiinteästi yhteydessä muihin toiminnassa mukana olleisiin äiteihin. Kun hän näki, miten muut pääsivät eteenpäin, Ojala sai siitä uskoa. Mutta toipuminen ei tapahtunut äkkiä.

– En voinut alkuun itkuisuuteni vuoksi osallistua tukipuhelintoimintaan, vaikka kävin kurssin. Yli neljä vuotta itkin jatkuvasti, mutta hiljalleen elämä alkoi voittaa.

Kummius saattoi pelastaa hengen

Ojala käy edelleen psykiatrisella poliklinikalla säännöllisesti, sillä sokkitilaa seurasi aikanaan vakava masennus, joka johtui pojan kuoleman lisäksi työnantajan kanssa käydystä viiden vuoden oikeustaistelusta. Vaikka itsemurha saattaa helposti johtaa toiseen, Ojala ei missään nimessä halua olla siinä suhteessa esimerkkitapaus.

– Olen hakenut aktiivisesti apua, enkä ole kieltäytynyt mistään. Jos tekisin itsemurhan, miestäni ja poikaani syyllistettäisiin siitä. He ovat kärsineet jo ihan tarpeeksi.

Jälkeenpäin Ojala on tullut siihen tulokseen, että sekä hänen miehensä että poikansa tapauksessa teot on tehty äkillisessä psykoosissa, vailla täyttä ymmärrystä.

– Sellaisessa tilassa tekijää ei voida pitää vastuullisena teoistaan. Näin on mielestäni monessa itsemurhatapauksessa.

Tällä hetkellä Ojala auttaa muita itsemurhan tehneiden läheisiä Surunauhassa.

– Ei ole niin pahaa asiaa, ettei siitä voisi jotain hyvää ammentaa. Jos pystyn omalla kokemuksellani auttamaan edes yhtä ihmistä, se on nyt minun tehtäväni. Se vähentää kummankin elämän julmuutta.

Pojan siunaustilaisuuden jälkeen eräs Ojalan entinen asiakas ja hyvä ystävä pyysi vaimonsa kanssa häntä vastasyntyneen poikansa kummiksi. Ojala toteaa, että se on saattanut jopa pelastaa hänen henkensä.

– Ajattelin, että olen surkea kasvattaja, huono äiti ja ansaitsen lähestymiskiellon kaikkia lapsia ja nuoria kohtaan. Mutta he luottavat oman pienen lapsensa minun hoitooni. Se, että olin menettänyt mahdolliset tulevat lapsenlapseni poikani kuoleman myötä, lisäsi kummiuden merkitystä.

Lisätietoa: www.surunauha.net

Onko sinulla tarina kerrottavanasi?

Studio55 etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.

Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme Studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä sähköpostia osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.