Suomi 1999. Ohjaus: Åke Lindman. Käsikirjoitus: Heikki Vuento. Kuvaus: Pauli Sipiläinen. Leikkaus: Pipsa Valavaara. Lavastus: Jukka Uusitalo, Tiina Tuovinen. Musiikki: Lasse Mårtenson. Tuotanto: Hanna Hemilä. Pääosissa: Vesa Vierikko, Pirkka-Pekka Petelius, Lasse Pöysti, Martti Suosalo, Jarmo Mäkinen, Paavo Liski, Minna Turunen, Ville Haapasalo. Kesto: 116 min.
Åke Lindmanin elokuvaunelma viime vuosisadan puolivälin jälkeen tapahtuneesta lapin kultaryntäyksestä on nyt vihdoinkin toteutunut ja kansan nähtävillä. Lapin kullan kimallus on mielenkiintoinen sekoitus autenttisuutta, hyvin kerrottuja kohtauksia ja mahtavaa näyttelijäntyötä, joita varjostaa dramaturginen löysyys ja jännitteiden puute. Homma voikin hyvin olla kiinnostavampi materiaalista rakennettavassa kolmituntisessa tv-sarjassa.
Merimiehet Jakob Ervast (Vierikko) ja Nils Lepistö (Petelius) ovat hankkineet kullankaivajan kannuksensa Amerikan kultamailla ja lähtevät nyt jalometallin perässä Suomen lapin tietymättömille taipaleille. Kaveruksilla on onni myötä, mutta löydön seuraus on ilmeinen: lappi täyttyy jos jonkinnäköisistä kaivumiehistä ja heidän siipiveikoistaan ja kohta alkaa olla kaikilla naurussa pitelemistä.
Lindman on mainio henkilöohjaaja ja hänen näyttelijänsä ovat Suomen parhaita. Useimpia elokuvan kohtauksista on kerrassaan nautinnollinen seurata; niin sujuvaa on sekä elokuvallinen kerronta että näyttelijöiden edesottamukset. Keskeiset hahmot tyypittyvät upeasti jäämättä kuitenkaan liian ohuiksi tai pinnallisiksi. Kohtauksien sisäiset jännitteet toimivat hienosti, katsoja päästetään sisälle elokuvan lumoon.
Lapin kullan kimallus on tehty erittäin huolellisesti. Joukkokohtaukset toimivat ja lavastus sekä puvustus on harkittua ja autenttisen oloista. Vertailukohdaksi tulee eeppiset Hollywood-tuotannot, joista paistaa laatu. Homman kruunaa Lasse Mårtensonin mieleenpainuva musiikki.
Ei niin paljon hyvää, ettei jotain vähemmän hyvää. Elokuva ei nimittäin toimi draamallisena kaarena. Siitä puuttuvat kokonaisuuden kannalta välttämättömät huippukohdat tai sitten ne hautautuvat liiaksi kerronnan runsauteen. Tarina päästetään loppuun liian helpolla, jännitteitä lataillaan turhan löysästi ja niiden purut ja laukeamiset eivät juuri tunnu. Sormella on helppo osoittaa elokuvan rinnalla kulkevaa tv-sarja -hanketta, joka lisää materiaalia tunnin verran valmistaen kultaryntäyksestä kolmituntisen tv-draaman. Taikalaatikossa kerronta toimii pienempinäkin erinä ja nyt elokuvassa esitetyt sivuhenkilöiden traagiset kohtalot ovat lähes käsittämättömiä, kun taas tv-sarjassa ne voivat hyvinkin toimia saaden lisämateriaalista lihaa luidensa päälle.
Hienot näyttelijät kuitenkin pelastavat paljon näiltä puutteilta. Vierikon määrätietoisen Ervastin ja Peteliuksen spontaanin Lepistön yhteistyö on saumatonta. Hienoja rooleja tekevät myös Martti Suosalo lipevänä onnenonkijana, Lasse Pöysti juonittelevana nimismiehenä sekä Ville Haapasalo alkoholisoituneena älykkökeinottelijana. Hyviä ja maukkaita rooleja on paljon. Minna Turusen esittämän Ralla-Kaisan laulut on taidokkaasti sanoittanut Jukka Virtanen.
Lindmanin kultaryntäys on ainakin laatunsa puolesta verrattavissa himoittuun jalometalliin. Draama jää kokonaisuutena hieman löysäksi, mutta muuten kaksituntinen on nautittavaa ja hyvinkerrottua elokuvaa.
Teksti: Jari Rantala