Laulajalegenda Olavi Virran traaginen tarina viimein valkokankaalle: ”Viekää kaikki, mutta ääntäni ette vie”

Timo Koivusalon elokuva Olavi Virta on jonkinlainen matka Suomen sodanjälkeisen viihdemaailman museoon. Tarina on tietysti tosi, mutta Virran juopottelu ja sairauksien runtelemat viimeiset vuodet kuvataan lopulta melko siloisesti. Koivusalo sanoo, ettei hän halunnut revitellä rappiolla sen enempää.

– Minusta sitä on jo kuvattu tarpeeksi, tuttua tarinaa. Aina kun teen tunnetuista henkilöistä elokuvan, haluan kunnioittaa heitä, mutta en tietenkään piilota kipeitä asioita. Mutta olen olen sitä mieltä, että toivo on voimista väkevin.

Elokuvalla on lopulta kaunis loppu. Koivusalon mielestä se on perusteltua, koska filmin viimeinenkin tarina on totta.

– Eräs lehti järjesti Virralle ja entiselle vaimolleen yhteisen matkan etelään. Tämähän taitaa olla aika tuttua journalismia tänä päivänä, naurahtaa ohjaaja.

1915 syntynyt Olavi Virta oli sitkeän Ida-äitinsä ainoa poika, jota äiti kasvatti yksin. Miehensä Ida oli heittänyt pihalle – juopottelun takia.

Sodan kynnyksellä Olavi Virta löysi vaimokseen vasta 17-vuotiaan Irene Henrikssonin, jolla oli puolen vuoden ikäinen tytär. He saivat kolme yhteistä lasta, mutta liitto päättyi 1950-luvun lopulla. Rouva Virta oli tarpeeksi kauan odottanut miestään keikoilta kotiin ja häätänyt heidän kotinsa ovelta vieraita naisia.

Renessanssi-ihminen, joka rakasti Amerikkaa

Koivusalo kuvaa Olavi Virtaa herkäksi renessanssi-ihmiseksi, joka tasoitteli suosionsa huumaa keikkojen jälkeen viinalla. Virta rakasti jazzia ja amerikkalaisia autoja.

– Hän lauloi jazzia ja amerikkalaisia sävelmiä mieluummin kuin rillumareita. Hän oli Suomen Frank Sinatra, paitsi että hänellä oli parempi lauluääni.

Virta rikastui 1950-luvulla niin, että voivotteli, "mihin minä nämä kaikki rahat tungen". Hän tilasi kodinkoneet ja keittiökalusteet Yhdysvalloista, koska Suomesta ei riittävän hyviä löytynyt. Kotiaan hän esitteli auliisti lehdistölle. Musiikkibisneksensä huipulla hän perusti oman levymerkin ja levykaupan. Olavi Virta-valomainos loisti Helsingin ydinkeskustassa, Ylioppilastaloa vastapäätä.

– Liikekumppani Niilo Saarikko kehitteli nokkelan levytysidean. Poimitaan hittibiisejä muilta suomalaisilta laulajilta. Kun Virta lauloi samat laulut levylle, ne myivät moninkertaisesti.

Bisnes muuttui, Virta ryyppäsi

Mutta kun uusia laulajia, etenkin nuoria naisia (muiden muassa Vieno Kekkonen, Brita Koivunen ja Helena Siltala) tuli markkinoille, Virran suosio putosi. Hän ei osannut korjata kurssiaan, vaan haki levykauppansa kassasta lisää rahaa juopotteluun. Pian ovella seisoi vouti ulosmittaamassa hänen New Yorkista ostamaansa luksusautoaan.

Virta teki vielä hienon paluun levylaulajana säveltäjä-tuottaja Jaakko Salon ansiosta. Suomen hienoimmaksi iskelmäksi aikoinaan valittu Hopeinen kuu (tosin italialainen käännösmelodia) ilmestyi 1960. Virta levytti tuolloin monta muutakin ikivihreiksi jäänyttä laulua, kuten Vihreät Niityt, Angelique ja Punaiset lehdet.

Olavi Virta halvaantui osittain pian levytysten jälkeen. Esiintyminen oli vaikeaa ja ennen muuta surullisen näköistä.

Lihapullia ja ruuanlaittoa rakastaneesta Virrasta tuli uransa loppuvaiheessa yleisön ja median silmissä miltei hylkiö, jota ivattiin ”laulavaksi lihapullaksi”. ”Viekää kaikki, mutta ääntäni ette vie”, kerrotaan Virran sanoneen.

Olavi Virta kuoli vuonna 1972 Tampereen Pispalassa Hulda-muusansa hoivissa. Hänelle myönnettiin taiteilijaeläke, jota hän ehti nauttia yhden kuukauden.

Kunnia vietiin, jäi vain maineen ies

Koivusalon elokuvassa mielistelevä toimittaja kysyy vapisevalta Virralta: "Eikös se ole nöyryyttävää, kun kaiken maailman managerit taluttavat teitä yleisön eteen ja käyttävät teitä hyväksi?"

"Toisin kuin te lehtimiehet", tuhahtaa Virta.

Tätä kohtausta katsoessa päässäni alkaa soida Juice Leskisen upea teksti Paperitähdet, jossa on Virralle omistettu säkeistö:

"Hänen kunniansa vietiin, mut hälle jäi vain maineen ies

Ja kun hän oli jo valmis luopumaan, vielä saapui myyntimies."