Suomi/Ranska/Saksa 2011. Ohjaus, käsikirjoitus & tuotanto: Aki Kaurismäki. Kuvaus: Timo Salminen. Leikkaus: Timo Linnasalo. Pääosissa: André Wilms, Kati Outinen, Blondin Miguel, Jean-Pierre Darroussin, Elina Salo, Evelyne Didi, Jean-Pierre Léaud. Kesto: 93 min.
Humoristinen, lämmin, rakastettava – kaikkea tätä ja vielä enemmän on Aki Kaurismäen suurenmoinen Le Havre.
Suomalaismaestron toinen ranskankielinen elokuva sitten Boheemielämän (La vie de bohème, 1992) on alkavan syyskauden valovoimaisin kotimainen uutuus. Le Havre on aseistariisuva aikuisten satu, jonka lumous piilee pienen ihmisen kyvyssä toteuttaa isoja ihmeitä.
Le Havre kertoo kengänkiillottajasta nimeltä Marcel (André Wilms), joka asuu satamakaupungin laitamilla yhdessä rakkaan vaimonsa Arlettyn (Kati Outinen) kanssa. Vaimon jouduttua yllättäen sairaalaan yksinäinen mies ryhtyy auttamaan poliisin jahtaamaa pakolaispoikaa (Blondin Miguel).
Marcel haluaa saattaa lapsen yhteen Lontoossa asuvan sukulaisensa kanssa, mutta sitä ennen hänen on piiloteltava karkulaista kotonaan. Vaikea tilanne erottaa jyvät akanoista kengänkiillottajan lähinaapurustossa. Aito lähimmäisenrakkaus kukoistaa anonyymin julmuuden keskellä.
Le Havre on läpeensä kaurismäkeläinen kokonaisuus niin teemojensa kuin puhtaan elokuvallisuutensakin puolesta. Laittomiin siirtolaisiin ja heihin kohdistuviin ylilyönteihin tarinatasolla keskittyvänä se on mitä ajankohtaisin. Visuaalis-esteettisenä elämyksenä elokuva on väkevästi sukua ohjaajan aiemmalle 2000-luvun kuvastolle.
Siinä missä hopperilainen värikylläisyys ja erillisyyden kokemus vaikuttivat yhtä vahvoina Laitakaupungin valoissa (2006), ei uusi elokuva löydä enää sijaa edellisen läpitunkevalle kyynisyydelle ja pessimismille. Le Havre on Aki Kaurismäen toistaiseksi onnellisin elokuva, lempeydellä ja viisaudella kokoonpantu elämys.
Nihilistin näkökulmasta Le Havre on taatusti naiivin idealistinen, mutta entäs sitten? Tyylittely ei tee kokemuksesta falskia tai edes vähemmän todellista. Parhaimmillaan se osoittaa vaihtoehtoisen tavan lähestyä ja ajatella (ehkä jo kulunuttakin?) aihetta. Runollinen realismi voi paljastaa inhimillisyyden oleellisimman ytimen.
Runollinen realismi viittaa tietenkin suomalaismestarin rakastamaan ranskalaiseen elokuvaan. Nostalgia tavoittaa elokuvallisen huippunsa myös henkilöiden nimissä: Kati Outisen Arletty on selvä kunnianosoitus Paratiisin lapsien (1945) loistavalle tähdelle, André Wilmsin kengänkiillottajan voi katsoa viittaavan vaikkapa samaisen elokuvan ohjaajaan, Marcel Carné’en.
Wilmsin ja Outisen valkokangasavioliittoa on ihastuttava seurata. Mikä romanttinen intensiteetti heidän välilleen tihentyykään! Juuri siksi rakkauden ihmeeseen on heidän kohdallaan helppo uskoa.
Le Havrelle kannattaa antautua täysillä. Se tekee hyvää sielulle.
Teksti: Outi Heiskanen