(Alice in Wonderland)USA 2010. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Linda Woolverton, Lewis Carrollin kirjojen pohjalta. Tuotanto: Tim Burton, Joe Roth. Kuvaus: Dariuz Wolski. Leikkaus: Chris Lebenzon. Pääosissa: Johnny Depp, Mia Wasikowska, Anne Hathaway, Helena Bonham Carter, Crispin Glover. Kesto: 108 min.
Sen sanoo jo järkikin, että amerikkalaisohjaaja Tim Burton (s. 1958) ja brittikirjailija Lewis Carroll (1832-98) ovat taivaassa solmittu pari. Heitä yhdistää anarkistinen huumori ja intohimo hulluihin tarinoihin. Kenen muun kuin Burtonin (Batman, Jali ja suklaatehdas) voisi paremmin kuvitella tavoittavan matemaatikko-pappi-valokuvaaja-outolinnun makaaberit näyt?
Ilmeisen kestävää luomiskautta elävä visionääri tuo Carrollin kirjat Liisan seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaassa 2000-luvulle tavalla, joka sekä kunnioittaa alkuteoksia että puhuttelee vaativia nykykatsojia. Dariuz Wolskin kuvaama mestariteos on ensimmäinen varteenotettava filmatisointi sitten Disneyn vuoden 1951 animaatioklassikon. Yrittäjiä on kyllä ollut.
3D-elokuvissa tehokeinot ovat tupanneet jäämään itsetarkoitukseksi sisällön kustannuksella; vaan ei nyt. Digiteknologiasta kaikkein kauneimman irti ottava Liisa ihmemaassa pyyhkii laseista huurut, tempaa mukaansa kaninkoloon ja yhä syvemmälle seikkailuun, josta ei tahtoisi ollenkaan ulos.
Alkuperäistarinoissa päähenkilö on mielikuvitusmaailmaansa pakeneva lapsi, mutta nyt, 19-vuotiaana neitona, hänen syynsä ovat aikuisten maailmasta: perhe ja ahtaat seurapiirit painostavat Liisaa (Mia Wasikowska) avioon lordi-tylsimyksen (Tim Pigott-Smith) kanssa. Viktoriaaniset sovinnaissäännöt ja naisen pakkopaita uhkaavat, vapaus kutsuu.
Omapäinen neito palaa lapsuuden toistuvaan uneen saadakseen selville todellisen kohtalonsa. Minuuden rakentumisesta on siis kyse, Jungin jalanjäljillä liikutaan. Psykedeelisestä Disney-leffasta tuttu Valkea Kani hoputtaa, hömelöt kaksosveljekset Tittelityy ja Tittelitom pälpättävät hokemiaan ja houriva Kaalimato polttaa ikuista vesipiippuaan.
Linda Woolvertonin käsikirjoitus yhdistää nokkelasti vanhat elementit aikuisempaan makuun sopivaan draamaan. Valtavapäinen hirmuhallitsija Punainen kuningatar (hauska Helena Bonham Carter) himoitsee kohtalokasta Herttasoturia (Crispin Glover) ja kadehtii umpihyvää sisartaan Valkoista Kuningatarta (Anne Hathaway). Kaiken yllä roikkuu vihreän lohikäärmeen varjo. Urhea Liisa käy päin kuolemaa kuin haarniskoitu Jeanne d'Arc ikään.
Carroll ravisteli aikoinaan Britannian jähmeitä yhteiskuntarakenteita kuten luokkajakoa, kuningashuonetta ja oikeusjärjestelmää, ja teki sen näennäisen viattomien lastensatujen ja piikkejä pursuavien nonsense-lorujen varjolla.
Hänen satiirinsa on ihan tätä päivää. Vallan karikatyyrit etunenässään ahne ja turhamainen kuningatar osuvat ja uppoavat. Päänsä menettämistä pelkäävät, hännystelevät alamaiset tuovat mieleen nykytyöelämän; samoin tikittävän kellonsa kanssa läähättävä kani, jolla on aina kiire. Ja mitä pitäisikään ajatella Liisan stressiperäisistä uniongelmista, laajentavista ja kutistavista taikajuomista tai ahtaalle ajetun Hatuntekijän (Johnny Depp) pahenevista mielenterveyspulmista?
Muun muassa Terapiassa-sarjassa vakuuttanut Mia Wasikowska on ilmetty Liisa. Herkkäkasvoinen lahjakkuus on juuri oikea yhdistelmä lasta ja aikuista naista, viattomuutta ja arvaamatonta seksuaalista voimaa. Hänen mukanaan pelkää ja jännittää, itkee ja nauraa.
Luulisi että ohjaajan vakiokasvolta Deppiltä alkaisi jo kummajaisvalikoima ehtyä. Mutta näyteltyään lukemattomia erikoisuuksia ujosta Saksikäsi-Edwardista maaniseen Ed Woodiin, omnipotentista Willy Wonkasta murhanhimoiseen Sweeney Toddiin mies yhä kiskoo hatustaan tuoreita temppuja. Jo yksin hänen hillittömän suorituksensa vuoksi tämä elokuva pitää nähdä.
Puolihullut ovat ihmisistä parhaita, kuuluu elokuvan mantra. Ainakin Tim Burtonin kohdalla tämä tuntuu pitävän kutinsa.
Teksti: Tuuve Aro