Ruotsi 2002. Käsikirjoitus ja ohjaus: Lukas Moodysson. Tuotanto: Lars Jönsson. Kuvaus: Ulf Brantås. Leikkaus: Michal Leszczylowski. Pääosissa: Oksana Akinshina, Artiom Bogucharskij, Elina Beninson, Lilia Shinkareva, Pavel Ponomarev, Tomas Neumann, Ljubov Agapova. Kesto: 109 min.
Miten loistavaa onkaan, että kolme tämän hetken ylivoimaisesti kiinnostavinta elokuvaohjaajaa löytyy Pohjoismaista! He ovat Lars von Trier, Aki Kaurismäki ja Lukas Moodysson. Kun kaksi ensimmäistä tunnetaan (eurooppalaisittain) synkistä ja ristiriitaisista aihevalinnoistaan sekä monisuuntaisesta yhteiskunnallisesta kritiikistään, ruotsalaiseen Moodyssoniin tutustuttiin alun perin nerokkaana viihdyttäjänä, jopa populistisena ohjaajana.
Fucking Åmål (1998) tarkasteli nuorten tyttöjen kasvukipuja kipeän hauskasti ja Kimpassa (2000) 1970-luvun idealismin onttoutta ja identiteettikriisiä terävän mutta kevyen komedian muodossa. Moodyssonin uusimmassa teoksessa ei ole keveydestä tietoakaan. Lilja 4-ever on raaka ja kosiskelematon kuvaus naapurimaamme eli entisen Neuvostoliiton ahdistavasta nykypäivästä sen kaikkein heikko-osaisimpien, hylättyjen lasten, näkökulmasta.
Elokuvan avaus on yksi ravisuttavimpia valkokankaalla nähtyjä: nuori ruhjottu tyttö harppoo kaoottista kujanjuoksua halki harmaan kaupungin taustanaan Rammsteinin kirskuva Mein Herz Brennt, päätyäkseen moottoritiesillalle tuho silmissään. Siirrymme kolme kuukautta taaksepäin: Lilja (Oksana Akinshina) on 16-vuotias koulutyttö, jonka turvattu maailma romahtaa, kun äiti lähtee yllättäen Amerikkaan paremman elämän perään ja jättää tyttären yksin keskelle työttömyyden vaivaamaa betonilähiötä.
Kun rahaa tai toivoa tulevaisuudesta ei ole, Lilja pakenee todellisuutta bailaamiseen ja liimanhaisteluun kaverien kesken. Ainoaksi oikeaksi ystäväksi osoittautuu pari vuotta nuorempi Volodja (Artiom Bogucharskij), toinen siipirikko jolla ei ole kotiin menemistä. Yhdessä nämä kaksi unelmoivat poispääsystä ja paremmasta maailmasta, taivaasta jossa voisi vain pelata korista ja syödä hyvin. Ratkaisevan käänteen Liljan elämään tarjoaa komea ja sympaattinen Andrei (Pavel Ponomarev), joka lupaa viedä Liljan tuohon taivaaseen: rikkaaseen Ruotsiin jossa työtä ja onnea riittää kaikille. Optimistisen tytön lannistettu toivo herää uudestaan.
Lilja 4-ever on harvinaisen kouristava katsomiskokemus. Se tuo samastuttavan päähenkilönsä niin lähelle, että hänet kokee tunteneensa aina; siksi Liljan elämänuskoon, ahdinkoon ja menetyksiin on pakko suhtautua kuin omiinsa. Ja mitä pitemmälle tytön epätoivo etenee, mitä enemmän häneltä viedään, sitä tietoisemmaksi todellisuudesta katsoja tulee.
Kyseessä onkin aidosti yhteiskunnallinen elokuva; yksityisen kautta se kuvaa yleistä, ja pakottaa konkreettisesti ajattelemaan jokapäiväisiä moraalisia valintojamme, asioita joista niin herkästi käännämme katseemme. Erityisen läheiseltä aihe tuntuu koska kuvauksen kohteena on oma naapurimme, niin vähän aikaa sitten kaatunut ja omaan illuusioonsa hukkunut suurimperiumi. Moodyssonin omien sanojen mukaan elokuva voisi kuitenkin kertoa mistä tahansa muustakin jyrkkien luokkaerojen säätelemästä yhteiskunnasta, jossa rikkaat syö ja köyhät kykkii.
Samalla kun ohjaaja kääntää tylppää veistä yleisön vatsassa aina uuden kiduttavan kierroksen, hän välttää itsetarkoituksellisen mässäilyn. Synkkyydessäänkin tähän elokuvaan mahtuu niin paljon nuoruuden riemua, lämpöä ja jonkinlaista sisäistä kauneutta, että ahdistus ei käy ylivoimaiseksi. Mieleen tulee väistämättä Trierin taannoinen mestariteos Dancer In The Dark, jossa siinäkin urhealta päähenkilöltä viedään kaikki mutta musiikin taika jää.
Leijonanosa Lilja 4-everin koskettavuudesta on sen loistavien nuorten näyttelijöiden ansiota. Pitkällisen casting-kierroksen jälkeen Moodysson löysi Liljaksi kokemattoman mutta huippulahjakkaan, 15-vuotiaan Oksana Akinshinan, jonka kasvojen ilmeikkyys ja tarkka tilannetaju hakevat vertaansa. Myös sympaattista pikku Volodjaa esittävä Artiom Bogucharskij hämmentää luontevuudellaan.
Lilja 4-ever on elokuva, joka jokaisen ihmisen pitäisi nähdä. Se käsittelee asioita, joita käsitellään liian vähän, ja tekee sen niin vaikuttavasti, että elämyksen jälkeen ei ole entisensä. Lukas Moodysson esittää tarpeellisen hätähuudon lasten ja muiden vähäosaisten puolesta nykymaailmassa, jossa kaikki, varsinkin pieni ihminen, tuntuu olevan kaupan.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Sandrew Metronome