USA 2006. Ohjaus: Jonathan Dayton ja Valerie Faris. Käsikirjoitus: Michael Arndt. Tuotanto: Albert Berger, David T. Friendly. Kuvaus: Tim Suhrstedt. Leikkaus: Pamela Martin. Pääosissa: Greg Kinnear, Toni Collette, Abigail Breslin, Steve Carell, Paul Dano, Alan Arkin. Kesto: 101 min.
Viime vuosina on sekä elokuvan että television puolella tipahdellut tiuhaan tahtiin amerikkalaisia indie-tuotantoja, jotka tarkastelevat uuden mantereen elämänmuotoa satiirisesti ja kuvia kumartelematta. Sellaiset tekijät kuin Todd Solondz, Gregg Araki ja Alan Ball ovat lähestyneet perhettä, uskontoa ja isänmaata sen pimeiden puolien kuten kaksinaismoraalin, rasismin, homofobian ja lähiöahdistuksen kautta, usein mustan huumorin läpi. Perhe on pääosassa myös video-ohjaajina kokeneen työparin Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin esikoispitkässä, viistossa komediassa Little Miss Sunshine, joka on ehtinyt herättää huomiota kansainvälisillä filmifestivaaleilla.
Pullukalla ja rillipäisellä Olive Hooverilla (Abigail Breslin) on Unelma: hän haluaa osallistua kansalliseen Little Miss Sunshine -kilpailuun eli lasten missikisaan ja voittaa sen. Perhe tukee päättäväistä 7-vuotiastaan, mutta on monen monituisen muunkin haasteen edessä. Isä Richard (Greg Kinnear) on epäsuosittu motivaatiokouluttaja, joka ei halua antaa minkään, ei siis minkään tulla menestyksen tielle. Murjottava isoveli Dwayne (Paul Dano) vannoo Nietzschen nimeen eikä siksi suostu pukahtaman tavuakaan. Homo-eno Frank (Steve Carell) on vapautettu vastikään hoidosta epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen ja machoilevalla isoisällä Edwinillä (Alan Arkin) on heroiiniongelma. Äiti Cheryl (Toni Collette) koettaa kestää.
Asennevammainen konkkaronkka suuntaa halki mantereen kohti Kaliforniassa järjestettäviä kisoja, kulkuvälineenä toimii tasaisesti oikkuileva minibussi. Matkan varrella setvitään ongelmia, puretaan patoutumia ja voitetaan ennakkoluuloja. Onko voittaminen kaikki kaikessa? Onko elämää menetetyn rakkauden jälkeen? Mitä jos perhe, tai kukaan muukaan, ei ymmärrä todellista minuutta; ja onko toimimatonkin perhe aina parempi kuin ei perhettä ollenkaan? Elämän ja kuoleman kysymyksiä elokuva pohtii parhaimmillaan herkullisesti – ja hetkittäin varsin ennalta-arvattavin kääntein.
Rempsakkaa road movieta vaivaa lievä liikayrittämisen maku. Se on kahminut mustan naurunsa, empaattisen suvaitsevuutensa ja piikikkään yhteiskuntakritiikkinsä kohteiksi niin monta kliseetä, että kokonaisuus alkaa yskiä. Ahdistuneen fanaatikko-isän on tietysti hellitettävä, mykän teinin alettava puhua ja herkän homon saatava hyväksyntää. Makaaberi huumori on venytettävä äärimmilleen aina sotkuiseen slapstick-sekoiluun asti. Kaikki sinänsä hauskat palaset loksahtelevat paikoilleen turhan sulavasti, ja naurut tahtovat jäädä puolitiehen. Ehkä siksi, että samoja tärkeitä teemoja on ehditty höykyttää nasevamminkin: nälkä kasvaa syödessä.
Mutta myös osuvia oivalluksia ja aitoa anarkiaa hyvän mielen leffaan mahtuu, ja näyttelijävalinnat ovat kaikki nappeja. Persoonallisimpina loistavat kokenut koomikko Steve Carell (Konttori) itsensä hukanneena älykköhomona ja pieni Abigail Breslin terhakkaana neiti päivänsäteenä. Hän varastaakin show'n lopun uskomattomassa missikisa-numerossa, jossa kyytiä saavat jenkkien hysteerinen kilpailukulttuuri, seksuaalinen kaksinaismoraali ja tympeä tekopyhyys. Perhearvot kuitenkin pysyvät.
Teksti: Tuuve Aro