Suomi, 2005. Ohjaus: Ilkka Vanne. Käsikirjoitus: Inkeri Kilpinen, Elina Halttunen. Kuvaus: Jani Kumpulainen. Leikkaus: Tuomo Leino. Musiikki: Tuomas Kantelinen. Tuotanto: Asko Apajalahti. Pääosissa: Laura Birn, Karoliina Vanne, Hanna Lekander. Kesto: 112 min. Levittäjä: Nordisk Film.
Nenäliinat ovat hädin tuskin kuivuneet Klaus Härön Äideistä parhaimman jäljiltä, kun Lupaus vie meidät taas keskelle sotaa, jota tarkastellaan nyt naisten näkökulmasta. Ilkka Vanteen ohjaama elokuva kertoo kolmen nuoren lotan, Annan, Monan ja Ruutin kokemuksista vuosien 1939-1944 aikana. Ilmavalvonnassa, eläinlääkinnässä ja kenttäsairaalassa toimineet naiset eivät pestautuessaan tajunneet olosuhteiden ankaruutta ja vihollisen läheisyyttä. Menetykset, pelko ja samalla omista haaveista kiinni pitäminen kasvattivat heidät nopeasti aikuisiksi. Jokaiselle kohtaukselle löytyy epäilemättä esikuvansa sotahistoriasta.
Lupauksessa näytellään erinomaisesti; varsinkin Laura Birn tulkitsee herkästi, pienesti ja läsnäolevasti sinnikästä Monaa. Siinäkään ei ole mitään vikaa, että elokuva on yhdistelmä romantiikkaa ja kovaa rintamarealismia. Episodimainen kerronta sen sijaan työntää tunteita usein etäälle. Tuntuu kuin koko sota-ajan historia olisi pitänyt saada kronologisesti listattua, kohtaus kohtaukselta, mikä jättää henkilökuvat ohuiksi. Samaan aikaan elokuva kuitenkin pyrkii kuvaamaan sotaa juuri yksilöiden kautta onnistuen yrityksessään vaihtelevasti.
Epookiltaan elokuva on ilmeisen tarkka. Lottien hohtavan valkoiset kaulukset tuntuvat olosuhteisiin nähden turhan huolitelluilta ja naisten hiukset yhtä hulmuavan puhtailta kuin shampoo-mainoksissa. Pukeutumiskoodit olivat kuitenkin todellisuudessa tiukat: hameen helma mitattiin sentilleen kunkin pituuden mukaan ja kaulusten piti olla tarkoin laskostetut. Pidin kovasti Tuomas Kantelisen musiikista Klaus Härön Äideistä parhain –elokuvassa, mutta nyt musiikki dominoi kerrontaa liikaa tehden joistain kohtauksista tahattoman korneja. Myös elokuvan lopussa viljellään ylenpalttisesti kankeaa isänmaasymboliikkaa.
Isoäitini on kertonut omista kokemuksistaan viestintälottana, kuinka hän paleli yöt pimeässä vartiotornissa tähystäen vihollisia ja tulipaloja; päivät kuluivat muonittajana lottakahvilassa. Myös hinku lähteä rintamalotaksi oli kuulemma valtava, vaikka kotona oli kaksi pientä lasta. Lupaus nostaa hyvin esiin juuri tämänkaltaisen hullunrohkeuden, joka sai voimansa siitä, että inspiraatio oli todellinen. Lotta Svärd –järjestö lakkautettiin sodan päätyttyä fasistisena, minkä vuoksi lotat joutuivat 50:ksi vuodeksi vaikenemaan kokemuksistaan häpeän leimaamina. Lupausta voidaankin pitää kunnianpalautuksena Suomen lukuisille lotille.
Teksti: Minna Karila
Kuva: Nordisk Film Theatrical Distribution