Ranska/USA/Japani 2006. Käsikirjoitus ja ohjaus: Sofia Coppola. Tuotanto: Sofia Coppola, Ross Katz, Francis Ford Coppola. Kuvaus: Lance Acord. Leikkaus: Sarah Flack. Pääosissa: Kirsten Dunst, Jason Schwartzman, Judy Davis, Steve Coogan, Marianne Faithfull, Shirley Henderson, Molly Shannon, Asia Argento, Rip Torn, Rose Byrne, Jamie Dornan. Kesto: 123 min.
Mieltä kiihottavimpiin nykyohjaajiin lukeutuva Sofia Coppola on totisesti ravistanut isänsä pitkän varjon yltään, osoittanut kykenevänsä muuntautumaan ja löytämään aivan oman, persoonallisen äänensä. Tematiikka hänellä on kuitenkin pysynyt samana: kuten eteerinen Virgin Suicides (1999) ja haikea Lost in Translation (2003), myös ohjaajan uutuus, historiallinen elämäkertadraama Marie Antoinette tarkastelee nuoren naisen itsensä etsintää vaativan ympäristön ristipaineissa. Niin – läpikävihän Sofia itsekin varsin erikoislaatuisen lapsuuden poikkeuksellisessa ympäristössä, keskellä maailmankuulun elokuvaohjaajan kulisseja.
Marie Antoinette on Coppolan pitkäaikaisen unelman sekä monivaiheisen ja kalliin valmistusprojektin täyttymys, eikä kyseessä olekaan mikä tahansa pukudraama. Oikeastaan kaikkea muuta kuin odotusten mukainen. Olikin arvattavaa, että Cannesin festivaaleilla vastaanotto oli nyrpeä: eiväthän ranskalaiset voi sulattaa mitään näin rohkeaa tai modernia tulkintaa oman kansallishistoriansa monumentista, 1700-luvulla eläneestä ja kolmikymppisenä teloitetusta kuningattaresta, Louis XVI:n puolisosta. Ohjaaja on näet sumeilematta yhdistellyt vanhanaikaista epookkityyliä ja uusia tuulia, perinteistä ja pop-estetiikkaa. Lisäksi hän on kehdannut valita pääosaan esikoisohjauksessaankin nähdyn perijenkkiläisen Kirsten Dunstin.
Marie Antoinetten juoni kattaa ajan lapsivaimosta teinikapinalliseksi ja lopulta hallitsevaksi kuningattareksi ja äidiksi. Heti aluksi katsoja säpsäytetään mainosmaisen tittelin kirkkaan pinkeillä kirjaimilla, taustalla reipas punk-rock. Mutta 14-vuotiaana pakkonaitettavan itävaltalaistyttösen saapumisesta Ranskaan on rokki kaukana: hän joutuu luopumaan kaikesta tutusta ja rakkaasta, ystävien lisäksi jopa vaatteistaan, ja astumaan uuteen ympäristöön tuiki tuntemattoman, lyhyenlännän miehen puolisoksi. Louis (Jason Schwartzman) osoittautuu lähinnä metsästyksestä ja lukoista innostuneeksi nörtiksi, josta ei isä-kuninkaan (Rip Torn) suurista toiveista huolimatta ole petipuuhiin. Tästä muodostuukin hovia ja koko kansaa kuohuttava kriisi: kaivattua jälkeläistä ei kuulu, ja tietenkin skandaalista syytetään kaunista mutta epäilyttävää itävaltalaistulokasta.
Mitä siis tehdä keskellä käsittämätöntä yltäkylläisyyttä, jossa ikävystymistä rytmittävät ilkeät juorut, naurettavat pukeutumisrituaalit ja jähmeät fasaanipäivälliset tiukkoine sääntöineen? Sitä mitä kuka tahansa vapaudenkaipuinen teini: bailata! Marie Antoinette ryhtyykin yhä villimmäksi äityvään tuhlaukseen ja juhlaukseen. Frangeja kuluu siinä määrin, että kuningatarta aletaan syyttää kansan kasvavasta nälästä. Äärimmäisyyksiä eivät riitä tasapainottamaan edes lopulta syntyvät lapset saati hovin naisia innoittava muoti-innostus, rousseaulainen paluu ”alkuperäiseen luontoon”. Kuningattaren kova kohtalo on sinetöity, kun tyytymätön kansa valtaa palatsin ja lopulta koko Ranskan.
Elokuva on kaunis kuin karamelli ja kepeimmillään ilmava kuin pop corn. Mutta ei pinnallinen; eksyneen ja ahdistetun nuoren ihmisen kuvana se on ymmärrettävä ja koskettava. Kaikki ratkaisut, myös toimintaa siivittävät vauhdikkaat rock-kipaleet, tuntuvat tarkkaan harkituilta ja sijoitetuilta. Kuten Bow Wow Wow’n räväkkä I Want Candy 18 vuotta täyttävän kruununprinsessan löytäessä maalliset ilot: puvut, miehet, shampanjan, kräämikakut ja ennen muuta kengät (Manolo Blahnikin suunnittelemat, tietty). Toisaalta elokuvassa kuullaan myös 1600-luvulla eläneen Jean-Philippe Rameaun vaikuttavaa musiikkia. Ja nähdään henkeäsalpaavan upeaa kuvaa aidoista miljöistä Ranskan Versailles’ssa, sen palatseissa, puutarhoissa ja metsissä.
Näyttelijävalinnat ovat kauttaaltaan oivia. Kirsten Dunst osaa olla sekä pirteä että herkkä, sekä viaton että viettelevä, mikä yhdistelmänä istuu naiivista lapsesta hekumalliseksi vallankäyttäjäksi kuoriutuvan kuningattaren rooliin. Loistava ja liian usein sivuosiin päätyvä Judy Davis on aivan hurmaava matalalla äänellä etikettikäskyjä ja -kehotuksia mutisevana kreivittärenä ja Tristram Shandynäkin paraikaa kekkaloiva brittikoomikko Steve Coogan mainio eleganttina suurlähettiläänä, jonka päänvaivana on nuoren kuningattaren holtittomuus. Yhtä osuvia valintoja ovat kaksi kulttihahmoa, vanha rock-ikoni Marianne Faithfull Maria Theresana ja nuori vihainen ohjaaja-näyttelijä Asia Argento kuninkaan huonomaineisena rakastajattarena Madame du Barryna.
Sofia Coppolan näkemys on raikas ja energinen, ja elokuvallisesti silmiä hivelevä. Vain teoksen loppupuolta hieman varjostaa hätäinen tunnelma, kun viimeisten 20 minuutin aikana kerronta kiristyy luettelomaiseksi syntymien ja kuolemien kavalkadiksi. Joka tapauksessa Marie Antoinette on Elokuvatapaus isolla E:llä.
Teksti: Tuuve Aro