Kävin juuri Lapissa. Matkailupalveluiden kehittäminen on laajalla pohjalla, igluja vuokrataan, kaivosten kehittämisinvestointeja tehdään, biotehdaspäätöksiä odotetaan ja jääveistoksia tullaan katsomaan toiselta puolelta maailmaa. Teknologia, markkinointi, palveluinnovaatiot ja luonnonvarat muodostavat siellä kokonaisuuden, joka tuottaa nyt uutta koko Suomelle, kirjoittaa kansanedustaja Matti Vanhanen MTV Uutisten nettikolumnissaan.
Mukana tässä kaikessa ovat sekä kansainväliset suuryhtiöt kuin pienet paikalliset yrityksetkin. Tähän nähden on vaikea ymmärtää lähinnä Helsingin johdon puhetta siitä, että suurimpien kaupunkien kehitys on ratkaisevinta Suomen tulevaisuuden kannalta.
Ratkaisevaa on mielestäni kokonaisuus ja Suomen sisäinen verkostoituminen, alueiden luontaisten mahdollisuuksien hyödyntäminen ja kansainvälistyminen kaikkialla. Meiltä puuttuu tätä kuvaava suuri yhteisesti hyväksytty strateginen kuva suurimpien kaupunkien pyrkiessä määrittämään oman kuvansa koko maan kuvaksi.
Tulee väkisinkin mieleen merkantilismin aika ja maan jakaminen tapulikaupunkeihin, maakaupunkeihin ja maaseutuun. Valtion päätöksellä ulkomaankauppa keskitettiin Tukholman ja Turun yksinoikeudeksi, ja suurin osa ammateista sallittiin vain kaupungeissa suoritettaviksi. Maaseudulle ei saanut edes kauppaliikettä perustaa – vain harvalukuisten markkinoiden järjestäminen oli luvallista. Silloin kieltämällä asioita muilta pyrittiin kasvattamaan kaupunkeja. Pyrkiikö Helsinki uudeksi tapulikaupungiksi vai mistä on kyse, kun se hakee erityisoikeuksia verrattuna muihin?
Helsinki haluaa tukkia valtion omistamia sisäänajoteitä ”kaupunkibulevardeiksi”. Moni pitää tätä itsestään selvänä oikeutena. Entä sallittaisiinko Nurmijärvenkin ottaa osa samasta Hämeenlinnanväylästä omiin elinkeinotarkoituksiinsa? Liikennevaloilla, alhaisilla nopeusrajoituksilla ja uusilla risteyksillä se onnistuisi. Ei tietenkään.
Uskallan puhua tästä teemasta ilman pidäkkeitä, koska aikanaan hallituksissani edistin myös pääkaupunkiseudulle tärkeitä hankkeita: lentokenttärataa, Espoon metroa, Aalto-yliopiston perustamista, Sipoon osakuntaliitosta, EU:n kemikaaliviraston sijoittamista Helsinkiin jne. Olin näiden hankkeiden puolesta, koska mielestäni ne edistivät myös koko Suomen asiaa. Samalla tehtiin alueellistamispäätöksiä ja luotiin muun muassa pohjaa tuleville biotalouden- ja kaivostalouden investoinneille koko Suomeen. Samalla otteella Sipilän hallitus on toiminut.
Suomessa löydettävä yhteisymmärrys
Suuresta kuvasta Suomessa on löydettävä yhteisymmärrys ja siihen samaan kuvaan pitää mahtua sekä kaupunkien luontainen kehitys, että koko muun Suomen kehitys. Tästä tosiasiassa valitettavasti vallitsee aito erimielisyys ja se on johtanut tarpeettomaan vastakkainasetteluun, mikä estää yhteisen vision, strategian ja käytännön johdonmukaisen toiminnan.
Kataisen sinipunahallituksen ohjelma kuvaa hyvin erimielisyyden toista näkemystä. Sen hallitusohjelma maalaili Suomeen sellaista kuntauudistusta, jossa kunnat ja samalla asukkaat olisi jaettu kahteen kastiin: ”vahvojen peruskuntien ulkopuolisilla alueilla palvelurakenne uudistetaan siten, että palvelut on koottu ohjatusti riittävän suuriksi kokonaisuuksiksi tukeutuen vahvojen peruskuntien palvelurakenteeseen vastuukuntamallilla”.
Tämän mallin päätepisteenä olisi ollut keskuskaupunkijärjestelmä. Kaupungeissa tehtäisiin päätökset, tuotettaisiin palvelut ja muut käyttäisivät näitä palveluita ja maksaisivat niistä ilman mahdollisuutta päätöksentekoon. Kuusi puoluetta olivat siis taannoin valmiita hyväksymään mallin, ja tämä on luultavasti pitänyt ajatuksen yhä hengissä suurimmissa kaupungeissa.
Miten maakuntamalli sitten eroaa tästä? Ero kansanvallan kannalta on suuri: koko maakunnan väestö osallistuu päätöksentekoon eikä asukkaita jaeta kahteen kastiin eikä luoda hallinnollista järjestelmää, joka satavarmasti ohjaisi yhteiskunnan kehittämisvarat vain kaupunkien kehittämiseksi.
Pääkaupunkiseudulle ei pidä antaa periksi
Suomi on niin pieni maa väestöltään, että meillä on oltava kyky keskinäiseen verkottumiseen, eri alueiden luontaiseen työnjakoon ja siihen, että pystymme kansakuntana näkemään yhteiset kehitysmahdollisuudet. Juuri nyt vahva kehitys tapahtuu länsirannikon teknologiateollisuudessa, koko maan biotaloudessa ja matkailussa. Teollisuuden ja viennin kasvusta suuri osa syntyy nyt Helsingin ulkopuolella. Meillä tapahtuu paljon myös sellaista tulevaisuuden avaamista peliteollisuudesta alkaen, joka ei ole millään tavalla paikkaan sidottua.
Kasvukeskuksilla on kaikkialla maailmassa ja myös meillä valtavan tärkeä rooli, jota maaseutu tai maakuntakaupungit eivät voi korvata. Mutta sen rinnalla muun maan voimavarat tarjoavat vastaavasti sellaista, jota ei kannata yrittää keskittää Helsinkiin. Lapissa kävin syrjäisessä matkailukohteessa, jossa ulkomainen elokuvaryhmä oli suurella joukolla juuri kuvannut useamman viikon elokuvaa.
Pääkaupunkiseudulla toki asuu paljon ihmisiä – noin miljoona, mutta muualla maassa noin 4,5 miljoonaa. Nyt muun maan ei pidä antaa periksi vaan kehitystä tapahtuu ja sitä voi tapahtua kaikkialla. Ja valtion on tunnistettava nämä kehitysmahdollisuudet ja ohjattava tarkoituksenmukaista tukea näihinkin kohteisiin miettimättä sitä, sijaitsevatko mahdollisuudet metropolissa vai eivät.
Tärkeintä olisi saada aikaan yhteinen visio
Tärkeintä olisi saada aikaan yhteinen visio ja sen pohjalta strategia Suomen kehittämiseksi ja aluekysymyksillä on tässä aivan keskeinen merkitys. En yritä tässä esittää, miten yhteinen tahtotila voitaisiin synnyttää, mutta tarve siihen on polttava. Hyvänä esimerkkinä tahtotilan puuttumisesta käy suhtautuminen Jäämeren rataan. En ole lainkaan varma, että Suomessa on aito strategisen tason yhteinen tahtotila siitä, että pohjoinen ilmansuunta otettaisiin todella käyttöön. Vastaavasti jos Helsinki on tosissaan Tallinnan tunnelin kanssa, on sen valmistelutyöhön otettava koko Uusimaa mukaan ja ymmärrettävä lisäksi, että sillä on toteutuksen järkevyyden näkökulmasta kytkentä koko maan kuljetuskenttään aina pohjoisen kuljetustarpeita myöten.
Ellei yhteistä tahtotilaa ole, johtaa se asetelmaan, jossa keskustajohtoiset hallitukset vuorollaan ajavat koko maan hankkeita ja sinipunahallitukset vuorostaan vetävät omaan metropolisuuntaansa. Yhteisen tahtotilan puuttuessa tulokset jäävät molemmilta puolitiehen.
Kirjoittaja Matti Vanhanen on keskustan kansanedustaja.