Minna Karhu, 30, on kuulunut jo vuosikausia naisten kumparelaskun kärkipäähän. Nuorten maailmanmestarilta odotetaan kuitenkin edelleen arvokisamitalia aikuisten sarjassa.
-Laskuun pitäisi saada aggressiivisuutta, hakea rajoja. Nyt peruslaskulla on toki jo suhteellisen hyvillä sijoilla, Karhu pohtii venytellessään Steamboatin maisemissa.
Aggressiivisuudella Karhu tarkoittaa, että laskuun pitää saada vauhtia ja hyppyihin lisää ilmaa.
-Eli suomennettuna: kovempaa ja korkeammalle, Karhu täsmentää. Viime kauteen verrattuna nyt harjoituslaskuissa on jo aggressiivisuutta ja ilmaa.
-Sama pitäisi saada kisaan, eikä mennä räppäämään peruslaskua. Ei saisi päästää itseään liian helpolla, Karhu selvittää.
Hän on kolunnut kumparekisoja niin kauan, ettei kokemusta tarvitse enää kisoista hakea, vaan voi keskittyä menestymään.
-Joka kisassa yritän tietysti voittoa, mutta realistisesti tähtään kolmen sakkiin. Eihän täällä muuten oltaisikaan, jos ei voittaa yrittäisi, Karhu pyörittelee.
Tällä kaudella Karhu ei ole vielä kolmen joukkoon yltänyt, mutta tärkeimmät laskut ovatkin vielä edessä. Salt Lake Cityn olympiarinne on Karhulle tuttu. Kahden maailmancupin kilpailun lisäksi hän on opiskellut ja harjoitellut Utahissa.
-Rinne on jyrkempi, vaativampi, pidempi ja parempi kuin vaikkapa Steamboatissa. Laskijoiden välille tulee enemmän eroja, Karhu vertaa.
Suomalainen myöntää, että hänellä on ollut tapana loivassa rinteessä tehdä helppo lasku. -Ei tule tarpeeksi räpättyä, Karhu naurahtaa.
"En varmaan jätä tätä tähän"
Minna Karhun uran synkimpiä hetkiä oli tammikuun viimeinen päivä 1999. Karhu teloi polvensa Kanadan Blackombissa, eturistiside repesi.
-Ensimmäinen ajatus oli, etten varmaan jätä tätä tähän. Kisat oli menneet hyvin (voitin kaksi edellistä kilpailua), ja ajattelin, että on pakko jatkaa, Karhu naurahtaa muistellessaan loukkaantumistaan.
Karhu kertaa tuntemuksiaan ja ajatuksiaan vajaan kolmen vuoden jälkeen täysin tyynenä.
-Mulla oli hirveä motivaatio tulla takaisin. Halusin näyttää, että pystyn vielä laskemaan, Karhu muistelee.
Hän palasi kilparinteisiin tammikuussa 2000. Ensimmäisenä loukkaantumisen jälkeisenä kautena polvivaiva vielä muistutti olemassaolostaan.
-Jalka oli kipeä, enkä ihan täysillä pystynyt laskemaan. Nyt olen ollut pitempään terveenä, eikä se enää vaikuta mitenkään, Karhu vakuuttaa.
Hän myöntää, että paranemisen pitkittyessä epäusko hiipi ajoittain mieleen, ja sitä kyseli itseltään, "tuleekohan tästä enää mitään".
-Sitten pääsin aloittamaan kesäharjoittelun (kauteen 2000-2001) täysin puhtaalta pöydältä. Kehityin, ja motivaatiota oli enemmän kuin koskaan.
Enää ei kisamatkoja tarvitse maksaa itse
Minna Karhu on vuosien varrella tuntenut omakohtaisestikin, miten menestyksen myötä kohentunut taloudellinen tilanne näkyy joukkueen toiminnassa.
-Enää ei tarvitse maailmancupin kisamatkoja maksaa itse. Meillä on matkassa mukana hieroja, kaikkien ei tarvitse sulloutua samaan hotellihuoneeseen, pystytään vuokraamaan auto käyttöön kisareissuilla, Karhu luettelee ilmeisen kiitollisena.
Ehkäpä eniten Karhu iloitsee kuitenkin siitä, että rahaa on nyt myös nuorisotyöhön. Freestylekoulujen kautta nuorisotoiminta on hyvällä mallilla, nuorten tarkkailuryhmässä on yksi tyttölaskijakin.
-Lisää mahtuu, jos on innostusta, tervetuloa mukaan, Karhu heittää haasteen kaikille lajista kiinnostuneille. Karhu muistuttaa kuitenkin, ettei laji ole nuorille tytöille helppo.
-Tytöt ovat fyysisesti heikompia ja hentorakenteisempia, mutta treenit ja kisat ovat kuitenkin samoissa rinteissä poikien kanssa. Myös yksin on hankala yrittää, esimerkiksi jenkeissä on hirveästi tyttöjä ja naisia laskemassa kumpareita, Karhu pohtii.
Omaa uraansa Minna Karhu suunnittelee enää vain kaudeksi kerrallaan. Naganon jälkeen Karhu päätti jatkaa Salt Lake Cityn olympialaisiin asti.
-Nyt ne kisat ovat kohta. Täytyy katsoa, miten menee, miten motivaatiota riittää, ja mitä muuten elämässä tapahtuu, ennen kuin päättää jatkosta, Karhu miettii.
(MTV3-STT)