Kun lasten urheiluseura mainostaa "ammattimaista otetta" harjoitteluun, moni pitää tätä hyvänä asiana. Ammattimaisuudessa piilee kuitenkin oma ongelmansa.
Monien lasten treeneissä on nykyisin ammattimaisen harjoittelun piirteitä. Seurat saattavat myös mainostaa "ammattivalmentajaa" ja "ammattimaista otetta". Se koetaan myyntivaltiksi.
– Seuroissa mielletään, että lajia voi vain harrastaa, mutta ei ole mietitty, kuinka kauan, sanoo aiheesta kirjan kirjoittanut Tiina Lehmuskoski.
– Ammattimaisia piirteitä ovat, että treenimäärät voivat olla ajallisesti pitkiä ja treenikertoja tulee viikossa useita. Periaatteessa on hyvä, että on lajiharjoittelua ja siihen oheisharjoittelua, mutta se nostaa heti tuntimääriä ylemmäs, Lehmuskoski kuvailee.
Fysioterapeutti ja osteopaatti Lehmuskoski on kirjoittanut lasten treenaamisesta teoksen Urheileva lapsi – vastuullinen vanhempi.
"Lajin kulttuuri voi aiheuttaa painetta"
Treenituntien lisäksi ovat henkiset paineet. Niitä voivat aiheuttaa paitsi vanhemmat, myös treenitavat.
– Lajin kulttuuri voi aiheuttaa painetta. Pelkissä treeneissäkin voi olla todella kilpailullinen ilmapiiri. Lapsi voi itsekin luoda paineita itselleen.
"Lapsi voi itsekin luoda paineita itselleen." Kuvituskuva.
Epäterve kilpailu ei edistä terveellistä stressiä. Kilpailu ja tulokset ovat mielessä koko ajan.
– Kaikki perustuu suorituksen ympärille ja kaikkea mietitään sitä kautta. Oma identiteetti haetaan sen kautta: se, kuinka korkealle pääsin hyppäämään, kertoo, miten hyvä ihminen olen. Tänään pääsin kolme senttiä alemmas kuin normaalisti, niin olen ihan surkea ihminen. Tällainen asetelma on todella haitallinen, Lehmuskoski sanoo.
– Pitäisi olla niin, ettei nuorta arvoteta harjoittelumäärän perusteella, vaan tuodaan esiin, että olet makea tyyppi ja todella arvokas riippumatta siitä, miten kisat menivät.
Suomesta puuttuu harrastamisen välimalli
Lehmuskosken mukaan Suomesta puuttuu niin sanottu välimalli: joko nuori harrastaa vuoden tai kaksi ja siirtyy sitten ylemmälle tasolle, tai harrastus loppuu. Lapsi ei siis voi harrastaa loputtomasti vain siksi, että nauttii harrastamisesta.
"Seuroissa mielletään, että lajia voi harrastaa, mutta ei ole mietitty, kuinka kauan." Kuvituskuva.
Kun Lehmuskoski on puhunut aiheesta seurojen ja valmentajien kanssa, he eivät yleensä halua myöntää ongelmaa. Silti se on todellinen: huolestuneet vanhemmat kyselevät Lehmuskoskelta, mistä löytäisi lapselle harrastuksen, joka olisi juuri sitä – vain harrastus.
– Itsekin etsin omalle lapselleni sellaista harrastusta. Melkein joka paikassa sanottiin, että meillä voi harrastaa, totta kai, meillä on terveet arvot! Mutta sitten tuli taikakysymys: mitä tapahtuu sen jälkeen, kun hän on kaksi vuotta treenannut? Joka paikassa vastattiin, että sitten siirrytään kilpatasolle, tai tätä vastaavaan malliin, Lehmuskoski sanoo.
– Seuroissa mielletään, että lajia voi harrastaa, mutta ei ole mietitty, kuinka kauan. On kiva, että yhden vuoden voi harrastaa, mutta olisi parempi, jos "pelkkää" harrastusta voisi jatkaa useamman vuoden.
"No, mene takaisin alkeisryhmään"
Kovemmalle tasolle on myös helppo siirtyä, jos on hyvä lajissaan. Kaikki eivät kuitenkaan ole.
– Ei ole sellaista "kultaisen keskitien" mallia. Lasten harrastuskulttuurista puuttuu välimalli, ja kuinka tylsää onkaan sanoa lapselle, että ei tässä nyt oikein ole vaihtoehtoa. Kuinka paljon se motivoi, että sanotaan "no, mene takaisin alkeisryhmään"? Lehmuskoski pohtii.
– Jos muut aloittavat nollasta ja itse on käynyt alkeistasoa vuoden tai pari, siinä on tasoero: tuntuu, että taas jankataan tätä samaa ja lähdetään ihan perusteita. Ei lapsi ole hihkuvaa intoa täynnä mennessään treeneihin, mitä hän voisi olla, jos olisi omalle taitotasolle ja tavoitteille sopiva ryhmä. Sehän ruokkii motivaatiota.
Aktiviteettipuistot hyvää kehitystä
Toivoakin on. Lehmuskoski näkee SuperParkit, HopLopit ja muut aktiviteettipuistot hyvänä kehityksenä.
"Treenejä ei kannattaisi olla joka päivä, jotta pystyy tekemään juuri sitä, mitä haluaa tehdä."
– Entisaikaan lapset löysi aina pihalta, siellä he kirmasivat ja pelasivat kirkonrottaa. Oli pitkä aika, ettei tätä oikein tapahtunut, ja sitten tulivat aktiviteettipuistot. Mielestäni se on tosi hieno juttu, Lehmuskoski sanoo.
– Voihan siellä toisinaan olla vähän markkinatunnelmaa, kauheasti lapsia ja aikamoinen hälinää, mutta se on nimenomaan omaehtoista liikkumista. Sen vuoksi ohjattuja treenejä ei kannattaisi olla joka päivä, jotta jää aikaa tällaiselle. Jotta pystyy tekemään juuri sitä, mitä haluaa tehdä.