Erityisopettaja Sari Karjalainen, 45, joutui oppilaansa pahoinpitelemäksi viime vuoden helmikuussa. Pahoinpitelyn seurauksena Karjalainen vammautui niin, että hän tarvitsi leikkaushoitoa. Elokuuksi suunniteltu paluu töihin peruuntui keskeytyi, sillä pahoinpitelyn jälkeensä jättämät henkiset vammat olivat jääneet kokonaan korjaamatta.
Sari Karjalainen on vastikään palannut yli vuoden kestäneeltä sairauslomalta työnsä pariin. Suurimmat pahoinpitelystä aiheutuneet vammat ovat parantuneet, mutta henkisiä haavoja hän työstää terapian avulla edelleen.
– Paluu töihin on sujunut todella mukavasti. Siitä iso kiitos työnantajilleni, jotka ovat tehneet paluun minulle helpoksi, Karjalainen sanoo.
Aivan toisenlainen tilanne oli vajaa vuosi sitten elokuussa, kun Karjalainen yritti palata töihin.
– Ensimmäinen viikko sujui jotenkuten, mutta toisella viikolla kun läksin ajamaan töihin, kyyneleet alkoivat valua. Voin fyysisestikin niin huonosti, että minun oli pakko mennä oksentamaan. Kolmannella viikolla kuljin töissä ihan zombiena. Menetin työmuistini ja toiminnanohjaukseni, enkä pystynyt hoitamaan töitäni.
Kolmannella viikolla Karjalainen sai ajan työterveyslääkärille, jonka antama diagnoosi oli posttraumaattinen stressireaktio. Karjalainen sai lähetteen psykiatrille ja jäi sairauslomalle.
– Koko kevään ajan olin vain keskittynyt fyysiseen parantumiseen eikä kukaan puhunut tästä henkisestä puolesta mitään. Itsellenikään se ei ollut tullut edes mieleen.
Aivan tavallinen koulupäivä
Karjalainen opetti viime vuonna alakoulun erityisryhmää, jonka oppilailla oli erilaisia sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä vaikeuksia. Oppitunti oli alkamassa, ja Karjalainen hakemassa ulos jäänyttä oppilastaan sisälle.
– Kaverilla oli ollut huono päivä, ja hänen päänsä oli täynnä mustia mietteitä. En tietenkään voinut jättää häntä ulos yksikseen, joten lähdin hakemaan häntä sisään. Ovien luona tämä oppilas vain yhtäkkiä ilmoitti, että aikoo tappaa minut ja hyökkäsi kimppuuni, Karjalainen kertoo.
Riehuvan oppilaan irrottamiseksi opettajastaan tarvittiin kaksi miestä. Poika saatiin siirrettyä tuulikaappiin, mutta riehuminen jatkui, ja paikalle oli kutsuttava poliisit.
– En oikeastaan muista seuraavista tapahtumista juuri mitään. Minun oli vain pakko koota itseni ja jatkettava töitäni. Vasta kotiin lähtiessä huomasin, että toinen käteni ei toimi kunnolla. Menin myöhemmin lääkäriin, missä todettiin, että kädestä oli repeytynyt jänne. Myös jalkani oli vammautunut; reisiluuni päässä oleva rusto oli haljennut. Se leikattiin huhtikuussa ja olkapää vuotta myöhemmin helmikuussa.
"Pelkäsin tulevani hulluksi"
Karjalainen käy edelleen traumaterapiassa tapahtuneen takia.
– Aivoni jäivät ikään kuin jatkuvaan hälytystilaan pahoinpitelyn jälkeen, mikä vie kapasiteettia kaikelta muulta toiminnalta, ja sitä varten käyn traumaterapiassa. Ennen sen alkua olin aivan avuton. Tuntui kuin olisin ollut yhtäkkiä dementoitunut vanhus, hän selittää.
– Tuntui kuin olisin ollut tulossa hulluksi. Kaikki arkiset rutiinit olivat yhtäkkiä hirveän vaikeita. Pin-koodit, salasanat ja pankkikorttien tunnusluvut unohtuivat.
Kaikki tämä johtui siitä, että Karjalainen ei ollut pystynyt käsittelemään tapahtunutta lainkaan, vaan oli vain keskittynyt fyysiseen kuntoutumiseen.
– Olen onnistunut epäonnistumaan kahvinkeitossa 12 eri tavalla. Ehkä se kertoo jotakin siitä kunnosta, jossa viime syksynä olin, Karjalainen sanoo nyt jo hieman huvittuneena.
Ystävät auttoivat, vakuutusyhtiö ei
Vaikka diagnoosi posttraumaattisesta reaktiosta tehtiin jo alkusyksystä, terapian Karjalainen pääsi aloittamaan vasta marraskuussa, sillä vakuutusyhtiö ei suostunut maksamaan terapiaa.
– Vakuutusyhtiön mukaan väkivalta ei voi aiheuttaa erityisopettajalle henkisiä traumoja, koska erityisopettajan työnkuvaan kuuluu olla tietoinen väkivallan uhasta, hän huokaa.
– Toinen kielteistä korvauspäätöstä tukeva argumentti oli, että kimppuuni hyökänneellä oppilaalla ei ollut asetta. He tulkitsevat terapian tarpeeni masennukseksi, jolla ei ole syy-seuraussuhdetta tapahtuneeseen.
Lopulta Karjalaisen työnantaja kustansi terapian, mutta taistelu vakuutusyhtiön kanssa jatkuu edelleen. Asiaa käsitellään parhaillaan tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnassa.
Odotellessaan pääsyä traumaterapiaan, Karjalainen sai apua työterveyspsykologilta, mutta suurimman avun kriisin keskelle toivat ystävät.
– Ystäväni auttoivat minua ihan yksinkertaisten käytännön asioiden hoitamisessa. Jos minun piti esimerkiksi asioida jossakin virastossa, minulla oli joku mukanani muistuttamassa, mitä milloinkin piti sanoa. Myös syksylle osuneen muuttoni ystäväni hoitivat, Karjalainen kiittelee.
– He ymmärsivät olla kyselemättä minulta mitään, koska en kuitenkaan olisi osannut vastata. Joskus he vain yksinkertaisesti kuuntelivat, kun itkin puhelimessa tunti toisensa jälkeen, hän ylistää.
Väkivaltaa ei pidä sallia
– Kaiken kaikkiaan tämä koko juttu on tosi surullinen, mutta toisaalta ehkä näin piti tapahtua, jotta jotain muutosta saataisiin aikaiseksi. Tosiasia on se, että kouluissamme on lapsia, jotka tarvitsisivat paljon enemmän tukea kuin mitä kouluissa on mahdollista saada.
Oppilas, joka hyökkäsi Karjalaisen kimppuun, oli ennenkin käyttäytynyt koulussa väkivaltaisesti, ja jokaisesta tapahtumasta oli tehty ilmoitus työsuojeluun. Ilmoituksia oli kouluvuosien aikana ehtinyt kerääntyä yli 30. Tehdyt tukitoimet eivät pystyneet muuttamaan lapsen väkivaltakäyttäytymistä lopullisesti.
Ongelma on yleinen muissakin kouluissa. Systeemi ei toimi; koulutoimen ja sosiaali- ja terveydenhoitopuolen yhteistyö kangertelee, eikä resursseja ongelmien ratkomiseen ole riittävästi.
– Tuntuu, että koulujen toleranssi väkivaltaa kohtaan on kasvanut koko ajan. Eihän millään muullakaan työpaikalla saa käydä pomon tai työkavereiden kimppuun. Miksi kouluissa sallitaan asioita, joita ei sallita muualla yhteiskunnassa?
Tapahtuneen jälkeen ainakin Espoossa, mutta myös valtakunnallisesti, on alettu tosissaan pohtia, miten vastaavilta tilanteilta jatkossa vältyttäisiin.
– Toivon sydämestäni, että kukaan ei enää joutuisi testaamaan systeemin toimivuutta, Karjalainen päättää.
Studio55/Elina Rantalainen
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55 etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme Studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä sähköpostia osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.