Suomi 2004. Ohjaus: Aku Louhimies. Käsikirjoitus: Paavo Westerberg ja Jari Rantala. Tuotanto: Markus Selin, Jukka Helle. Kuvaus: Rauno Ronkainen. Äänitys ja leikkaus: Samu Heikkilä. Pääosissa: Jasper Pääkkönen, Pertti Sveholm, Mikko Leppilampi, Pamela Tola, Matleena Kuusniemi, Petteri Summanen, Samuli Edelmann, Sulevi Peltola, Mikko Kouki. Kesto: 130 min.
Aku Louhimies on tämän hetken tärkein kotimainen ohjaaja. Viimeistään palkitulla Irtiottoja-sarjalla (2003) lupaukset lunastanut lahjakkuus hallitsee välineensä suvereenisti, mutta ei jää visuaalisen tai teknisen kikkailun pauloihin: Louhimiehellä tärkeintä on sisältö. Painavaa sellaista riittää myös hänen kolmannessa pitkässä elokuvassaan, yhteiskunnallisesti värittyneessä draamassa Paha maa. Yhteistä Irtiottojen kanssa elokuvalla on paitsi joukko osaavia tekijöitä myös realistinen – paikoin jopa inhorealistinen – ote sekä tarkkanäköisesti käsitellyt Suuret Teemat. Näitä ovat muun muassa rikos ja rangaistus, syyllisyys, vastuu omista teoista ja armon merkitys. Tosin viimeksi mainittua elokuvasta löytyy hyvin vähän.
Episodimaisesti rakentuvan draaman väljänä kehyksenä ja samalla sielunmaisemana on toisaalta Leo Tolstoin novelli Väärennetty korkolippu ja toisaalta Suomen kansan samastuttavin pop-kappale, Eppujen Murheellisten laulujen maa. Paavo Westerbergin ja Jari Rantalan monipolvinen käsikirjoitus kehkeytyy kronologiaa rikkoen, traagisesti kiihtyvän lumipalloefektin tahtiin. Sen tulee aloittaneeksi parikymppinen Niko (Jasper Pääkkönen), joka opettaja-isän (Pertti Sveholm) jäätyä työttömäksi ryhtyy urakalla sotkemaan omaa ja muiden elämää, pistäen alkajaisiksi väärennetyn viissatasen kiertoon. Kovan onnen setelistä tulee ratkaisevia seuraamuksia niin onnettomalle sekatyömiehelle Istolle (Mikko Kouki) kuin pölynimurikauppias Hurskaisellekin (Sulevi Peltola), joka pitkän raittiuden jälkeen ratkeaa ryyppytielle.
Nikon hyvää tarkoittava kaveri Tuomas (Mikko Leppilampi) ja hänen tyttöystävänsä Elina (Pamela Tola) tahtoisivat vaikuttaa maailmaan positiivisesti aktivismin kautta, mutta heidän Suuren Iskunsa vaikutukset ovat arvaamattomat. Kovimmin näistä joutuu kärsimään pätevä partiopoliisi ja kolmen lapsen äiti Hannele (Matleena Kuusniemi) ja hänen miehensä Antti (Petteri Summanen). Pahasta seuraa pahaa, silloinkin kun tarkoitusperät eivät ole pahat.
"Minkä taakseen jättää", "joka toiselle kuoppaa kaivaa" ja "paha saa palkkansa" -tyyppiset ikiviisaudet saavat paitsi syvästi traagisia myös julman ironisia merkityksiä tässä onnettomuuden ketjureaktiossa, jossa kaikki ovat lopulta uhreja. Paha maa on näkemykseltään kirkastunut ja tosi kuva nyky-Suomen väliinputoajista, niistä ihmisistä ja lähimmäisistä, joille elämä ja yhteiskunta on kääntänyt paskaisen selkänsä. Aihetta olisi helppo lähestyä sosiaalipornon klisein ja stereotyypein, vaan niihin eivät tekijät sorru. Sen sijaan vertailukohdaksi tulee mieleen Krzysztof Kieslowski ja hänen komea Dekalogi-sarjansa.
Louhimiehen taiteen herkkyys tulee kirkkaimmin esiin näyttelijänohjauksessa. Jälleen kerran hän onnistuu repimään näyttelijöistään irti sen kaikkein olennaisimman hetken, intensiivisimmän katseen. Miehen edellisissäkin ohjauksissa säväyttäneet Matleena Kuusniemi ja Mikko Kouki tekevät taas enemmän kuin uskottavaa työtä, ja pojasta mieheksi kasvanut Jasper Pääkkönen on kivulloisen hyvä pahaa oloaan syöksykierteellä purkavana sekakäyttäjänä. Mikko Leppilampi on yhtä vakuuttava epäonnisena idealistina ja Skene-sarjasta muistettava Pamela Tola todella virkistävä tuttavuus odottamattomaan aikuisuuteen pöllähtävänä nuorena Elinana, vauraan mutta etäisen perheen kasvattina.
Hätkähdyttävän loisteliaasta näyttelijäkaartista on paha mennä poimimaan ketään ylitse muiden – mutta Sulevi Peltolan ja Petteri Summasen suoritukset vetävät kananlihalle. Peltolan rokonarpista nöyrtyjän ahdistusta seuratessa ei tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Ja useammin koomisena hahmona nähtävä monilahjakkuus Summanen (Sairaskertomuksia, Keisarikunta) paljastaa nyt kykynsä todellisena shakespearelaisena traagikkona. Hänen hahmottelemansa kuva suomalaisesta itkuaan nielevästä ja itsetuhoon ajautuvasta perusmiehestä on kerta kaikkiaan järkyttävä.
Rauno Ronkaisen kuvaama ja Samu Heikkilän taidolla leikkaama elokuva käsittelee rankkoja teemojaan niin väkevällä intensiteetillä että heikompaa huimaa. Sanoma ja siihen liittyvä voimakas tunnereaktio puskevat tehokkaasti läpi 130-minuuttisen teoksen jokaisesta kuvasta – ja ehkä juuri siksi loppuratkaisusta voi olla montaa mieltä. Siinä kun alkaa jo uhata aiheen hierominen katsojan valmiiksi ahavoituneisiin kasvoihin. Louhimiehen ja tuottaja Markus Selinin elokuvasta käymä taiteellinen kiista koski mm. juuri loppua; vaikka ohjaajan näkemyksen tulee ilman muuta olla ensisijainen, toisenlainenkin sulkeuma tälle mustalle ja epätoivoiselle angstikavalkadille olisi ollut mahdollinen. Niin tai näin, Paha maa toimii kuin tauti.
Teksti: Tuuve Aro