Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada)

Lauren Weisberger työskenteli vuoden Vogue-lehden kuuluisan päätoimittajan Anna Wintourin assistenttina. Kokemuksista syntyi satiirinen romaani, joka kipusi nopeasti USA:n bestselleriksi. Tarinassa yliopistosta vastavalmistunut Andy Sachs (Anne Hathaway) tähtää vakavasti otettavaksi toimittajaksi mutta päätyy Runway Magazine -muotilehden päätoimittajan assistentiksi.

Päätoimittaja on Miranda Priestley (Meryl Streep), lohikäärmeeksi kutsuttu nainen, jonka oikukkaita käskyjä totellaan ja jonka pienimpäänkin pyyntöön vastataan pelonsekaisella kunnioituksella. Aluksi Andyn tehtävä on lähinnä noutaa Mirandalle kahvia, ripustaa hänen takkinsa, vastata puhelimeen. Nämäkin hän tekee väärin, ja kostoksi huonosti tehdystä työstä Miranda keksii yhä mahdottomampia palveluksia. Sopeutumista ei auta se, että työtoverit ovat kauniita, hoikkia ja tyylikkäitä, he halveksivat tyylitajuttomuutta ja tavallisuutta. Eikä Andy tiedä muodista mitään: työtovereiden silmissä hän on vitsi, säkkiin pukeutuva maalaistollo.

Sinkkuelämää-sarjan ohjaajan David Frankelin ohjaus on pätkittäin hauska ja satunnaisesti piikikäskin, mutta se kääntyy lopulta saarnaamaan hyvien elämänarvojen puolesta, rehellisyyden ja ystävien merkityksestä ja siitä, ettei työstä saa tehdä elämän keskipistettä. Viestit ovat siis varsin kulahtaneita. Yritys yhdistää satiiri muotimaailmasta ja konventionaalinen ihmissuhdedraama ei luonnistu. Vakavat ja melodramaattiset jaksot sitä paitsi tekevät satiirin särmistä tylppiä.

Elokuvassa on muutamia aivan käsittämättömiä juonielementtejä, kuten se, että kunnianhimoinen nuori journalisti menee työhaastatteluun ottamatta tarkemmin selvää lehdestä ja sen taustoista. Sitten muotia ylenkatsova Andy muuttuu Mirandaa ja tämän lehteä hysteerisesti palvelevaksi työmyyräksi, joka on tavoitettavissa 24 tuntia vuorokaudessa. Hän oppii pelaamaan töissä kovaa peliä, jossa pääpalkintona on Mirandan huomio ja suosio. Mutta mikä saa ihmisessä aikaan tällaisen muutoksen?

Tarkoitus olisi kaiketi pitää Andya elokuvan sankarina, joka selviää voittajana ylenkatseesta, pilkasta, simputuksesta ja sietämättömästä kateudesta. Andyn yksityiselämään kurkistetaan hyvin vähän, mutta se vähäkin on kovin tylsää katseltavaa. Tässä on tietysti oma tahaton ironiansa, kun elokuva painokkaasti puhuu yksityiselämän ja ihmissuhteiden arvojen puolesta. Siksi sitä puolta olisi kannattanut kuvata kiehtovammin.

Meryl Streep on elokuvan henki ja energia. Hän on läpi elokuvan hillitty jääkuningatar, jonka auktoriteetti ei kaipaa kovaa ääntä eikä suuria eleitä. Kaukaisuudessa harhaileva katse tai pelkkä tappava hiljaisuus riittävät Mirandan viesteiksi. Jääkuningattarella on herkkiäkin pisteitä, mutta niitä ei muotimaailma pääse koskaan näkemään.

Elokuvan satiiri avautuu parhaiten niille, jotka tuntevat Pradan, Guccin, Dolce & Gabbanan ja osaavat arvostaa Malono Blahnikin kenkiä. Mukaan on sujautettu varmasti paljon sisäpiirin vitsejä, joita muotimaailman ulkopuoliset eivät oivalla.

Teksti: Minna Karila