Kun opiskelijaravintolan nimi on Paratiisi, sinne oikeastaan sopii pianisti, joka tuntuu tipahtaneen paikalle toisesta maailmasta. Ei ikänsä tai puheidensa puolesta, vaan sen tosiasian, että Lilly Itkonen on syntynyt vuonna 1919.
Hän on kasvanut sotien runtelemassa Suomessa lapsuuteensa ja nuoruutensa ja istuu nyt hirvittävän hyväntuulisena Paratiisissa pistellen poskeensa pinaattikeittoa.
– Tulen tänne joka päivä lounaalle, jos ei ole ihan hirvittävä keli. Silloin jätän Cadillacini talliin ja pysyn kotona tai tulen jonkun kyydissä, kertoo Lilly.
Cadillac on hänen tukevarakenteinen rollaattorinsa, jolla hän liikkuu kadulla ripein ottein. Kuvaaja joutuu juoksemaan perässä saadakseen kuvan lumipyryssä potkuttelevasta Lillystä.
Cadillac jää ulos oven viereen odottamaan, kun Lilly asioi kaupassa tai kuntosalilla.
– Teen kolme noin tunnin lenkkiä päivässä ja käyn kerran viikossa kuntosalilla. Uskon, että olen pysynyt näin hyvässä kunnossa, kun olen aina liikkunut paljon, arvioi nuorekas nainen.
Iloinen pianisti on koululaisten ja henkilökunnan suosikkivieras. Kuvat: Timo Varila
Pirteä pianisti on vanhan viihdyttäjä
Sisätiloissa Lilly liikkuu notkeasti kuin nuoret, jotka tulevat kuuntelemaan Lillyn soittoa lounaan jälkeen. Kun ateria on ohi, Lilly nimittäin astelee pianon ääreen ja soittaa ulkomuistista klassikon jos toisenkin.
– Tunnetteko tätä kappaletta? kyselee Lilly ammattikoululaisilta soitettuaan Satulinnan.
Nuoret puistelevat päätään. Heille Jari Sillanpään hitti on esihistorialliseen aikaan kuuluva iskelmä, joka ei soita mitään kelloja.
– No tämän te tunnette varmasti!
Lilly soittaa vanhan ikivihreää ”On hetki jolloin tuuli uinahtaa, on hetki jolloin tuuli valvoo….”
Pelastan nuoret pulasta ja keskustelen Lillyn kanssa ajattomasta kipaleesta, joka kuuluu ehkä suurimman osan suomalaisista musiikkimuistiin.
Lilly on kotoisin Kokkolasta, jonne hän palasi takaisin asuttuaan vuosikymmenet Itä-Suomessa. Jo vuonna 1948 hän sai pestin Imatran valtionhotellista pianistina, jonka tehtäväkuva oli selkeä.
Lillyn kädet ovat tehneet paljon työtä, vielä ne liikkuvat notkeasti pianon koskettimilla. Kuvat: Timo Varila
– Ensin piti soittaa tunti viihdemusiikkia ja sitten loppuilta tanssimusiikkia.
Lilly korostaa useaan otteeseen olevansa amatööri. Hän ei tarvitse nuotteja, vaan soittaa korvakuulolta. Toki nuotit lyötiin eteen, kun työ Imatralla alkoi.
– Eihän siinä mitään, niistä soitettiin orkesterin kanssa, sanoo Lilly vaatimattomasti.
Vaatekaupasta Valtionhotelliin
Varsinaiset työelämävuotensa Lilly teki vaateliikkeessä myyjänä ja myöhemmin toimistotyöntekijänä. Hän avioitui ”taiteellisen miehen” kanssa ja eli onnellisen elämän.
Lapsia pariskunta ei hankkinut, mutta kuvataiteet ja musiikki toivat rikkaan sisällön elämään.
– Hyvänen aika, musiikki on minulle kaikki kaikessa! Elämä olisi tyhjää ilman musiikkia.
Lilly soittaa kappaleen toisensa perään. Nuoret kuuntelevat soittoa pää kallellaan.
Lilly saa voimaa musiikista ja nuorten seurasta. Kuvat: Timo Varila
– Arvostan tosi paljon sitä, että hän jaksaa käydä täällä soittamassa. Ja haluaa käydä, sanoo Ada Moilanen.
– On aika ihmeellistä, että hän soittaa vielä ja pystyy kävelemään omilla jaloillaan. Ja on noin pirteä ja iloinen, sanoo Diana Lehtinen.
Marraskuussa ovat edessä satavuotiskekkerit. Ravintolatyöntekijä Niina Mäkelä, joka tuo Lillylle kahvit ja jälkiruuat, ihailee harvinaista kanta-asiakastaan.
– Hän on meidän lempiasiakkaamme! Odotamme häntä joka päivä syömään ja soittamaan meille pianoa, sanoo Niina Mäkelä.
Hän toivoo, että satavuotissynttärit pidetään Paratiisissa.
– Kyllä täällä pidetään kovat juhlat sitten, se on varma, sanoo Mäkelä.
Lilly saa apua lounasvalinnassa henkilökunnalta. Kuvat: Timo Varila
Lilly itse ihmettelee, miksi koko haastattelu tehdään, eikä pidä itseään mitenkään erikoisena. Vielä vuosi sitten hän kävi avannossakin useita kertoja viikossa, mutta lopetti sen tänä talvena.
– Tuli flunssa, niin en uskaltanut enää mennä. Mutta muuten elän aivan tavallista elämää, ei tässä mitään ihmeellistä ole, kuittaa Lilly.